Kiitos vielä näin julkisesti ja yleisesti kaikille, jotka kommentoivat ja laittoivat viestejä taannoisen postaukseni jälkeen. Moni pahoitteli viesteissään, ettei nyt osaa oikein kummempaa sanoa, mutta sitten kuitenkin sanoi jotain hyvinkin kaunista tai oivaltavaa. Moni jakoi myös omia tunnelmiaan ja kokemuksiaan samoista fiiliksistä, olivatpa ne olleet viime kuussa tai vuosia sitten. Hyviä kommentteja ja tärkeitä keskusteluja, kiitos niistä.

Viime päivät olen ollut hämmentävän tehokas ja tehnyt enemmän kuin viikkokausiin. Varmasti kyse on jonkinlaisesta defenssistä tai muusta aivotoiminnasta – väistämätöntä ajatustyötä ja alakuloa on helpompi välttää, kun näkee neljää eri kaveria samana päivänä, suunnittelee muutamat kansikuvat, kirjoittaa kolme postausta ja näpyttelee myynti-ilmoitukset täysin ongelmitta kolme kuukautta sohvan takana odottaneille kirppiskamoille, ihan vaan yhtäkkiä suitsait, nyt se on tehtävä. Toisaalta nyt on ainakin aikaa, eikä ole muutakaan. Ja toisaalta valtavasti energiaa ja aivokapasiteettia on vapautunut leijailemaan ilmaan, tullakseen hyödynnetyksi tai hukkuakseen.

Kaikkea puuhatessani olen kuunnellut läpi suunnilleen kaiken elämäni varrella mieleen kertyneen musiikin ja laatinut kattavan soittolistan erobiisejä. Palannut vanhoihin, kysellyt itsestäänselviä ja löytänyt myös uusia, jotka tuntuvat istuvan juuri minuun. Sellaistahan se on maailman paras musiikki, kertoo just niinku mun elämäst.

Toiminnan täyteinen viikonloppu kyllä olikin – perjantaina riensin paikasta toiseen tapaamassa kavereita. Istuin iltapäivää aika monella viinillä, kutsuin itseni aika monille drinkeille kyläilemään, tein kaikkien aikojen epätoivoisimman ja kiusallisimman joukkoliikennekotimatkan, jatkoin kymmenille drinkeille toiseen kyläilykohteeseen, josta en sitten enää jaksanutkaan kotiin yöksi. Keskustelu kävi toki diipiksi ja raskaaksi yön edetessä, mutta jonkinlainen uudenlainen ajatuksen siemen mieleeni ehkä kuitenkin puhkesi.

Erosta ja siihen johtaneista syistä huolimatta olen kuitenkin ihan hyvä tyyppi. Ehkä vähän ongelmainen, mutta en millään tapaa ympäristölleni vaarallisesti tai niin, ettenkö voisi elää itseni kanssa. Ettei itseään tarvitse ruoskia niin vitusti, kun on jo muutenkin kurjaa.

Viikonloppu oli aurinkoinen ja tehokas – vietin sosiaalista elämää, pesin pyykkiä, siivosin, myin kirppiskamoja ja mietin, miltä kotini pitäisi näyttää. Sitä visioidessani onnistuin myös tekemään yhteen seinään reiän. Se ei ole glory hole vaikka kuinka luulisitte ja väittäisitte, vaan aivan tahaton hyllyn irroittamisesta seurannut kipsilevyn murtuminen. On se saatana, ettei voi asunnoista tehdä sellaisia, ettei niitä vahingossa hajoteta.


Valo on siis päässyt vähän kurkkimaan muualtakin kuin tunnelin päästä (tiiättekö, se valo jota kohti ei saa lähteä). Pystyn jo juttelemaan ihmisten kanssa ilman, että puhutaan pelkästään minusta ja erosta. Tiukasti tässä kuluvassa hetkessä, vartti tai tunti kerrallaan, on kohtuullista olla. Sitä pidempien aikojen miettiminen tuntuu kuitenkin siltä, että rintalastan ja kylkiluiden läpi vyöryy tyhjyys, joka puristaa kasaan. Että se tyhjyys ei mitenkään voi täyttyä millään. En tiedä yhtään, mitä ihmisen on järkevää tai kunnollista syödä (tämän päivän illallinen: jo ostaessa ihan paskaksi tiedetyt ja vähän mustaksi paistetut broiler-pyörykät, pakastepatonki ja ehdottomasti viimeisiä käyttöpäiviään elävä parsakaali). En tiedä, kenelle puhun kaikesta mitä mieleeni juolahtaa (näköjään teille), onko koskaan enää ketään jota vaikeuteni ja kiusallisuuteni ei haittaa. Kun ovikello ei enää soi paikalletulon merkiksi kahta tuntia odotettua myöhemmin, kun sohvan nurkassa lukemassa tai parvelta kurkkimassa ei olekaan ketään.

Mutta ehkä se tästä. Kyllä se, tätähän se. Kevättä kohti. Kaupasta tullessa näin corgia ulkoiluttavan partahipsterin, jonka päässä oleva chunky beanie oli ainakin kolme kertaa Samujin pipoa suurempi. Voi elää joko niin, että ihmeellistä on kaikki tai ei mikään, kuten minulle vuoden aikana monta kertaa sanottiin. Partahipsteri pipoineen ja corgeineen kiistatta oli.