Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Eronnut, väsynyt ja loputtoman surullinen

Tasan vuosi sitten muutin Helsinkiin. Toivoin elämältä ihmeellisiä uusia käänteitä ja suuntia, tietoa siitä, mitä minun pitää tehdä. Että as...

Tasan vuosi sitten muutin Helsinkiin. Toivoin elämältä ihmeellisiä uusia käänteitä ja suuntia, tietoa siitä, mitä minun pitää tehdä. Että asiat järjestyisivät, ilman, että edes tiedän, missä vika on. Tiesin kuitenkin, että mitään vakavaa ihmissuhdetta tai ylipäätään mitään ihmissuhdetta ei pidä etsiä. Ei nyt, eikä ehkä koskaan.


Edellinen ero oli raskas. Oikeastaan tajuan vasta nyt, vuosia myöhemmin, kuinka raskas. Napsin jokaikisen virhemerkinnän ja opin kaiken mallikkaasti kantapään kautta. Kaikkien mahdollisten virheiden tsekkaaminen ei helpottanut eroa yhtään. Muistan yksinolon tuntuneen vihdoin ja viimein viime keväänä jotenkin luontevalta ja järkevältä. Tuntui siltä, että olemalla yksin voisin myös saada etäisyyttä itseeni niin, että oppisin tuntemaan itseni paremmin. Mitä todellisuudessa haluan, mikä minulle sopii, miten olen parhaimmillani muille. Pitääkö olla yksin, haluanko oikeasti perinteistä yksiavioista parisuhdetta vai onko se vain jotain, mitä kuuluu haluta koska niin on tehty aina. Sovinko siihen tai voinko olla, ovatko mielessä pyörivät asiat henkilökohtaisia ongelmiani vaiko vain ominaisuuksia, joihin en ole sopeutunut.


Vaikka olin vakaasti päättänyt, että mitään suhdetta ei nyt etsitä eikä löydetä, oli jokin voima maailmassa aivan toista mieltä. Kuukauden päästä Helsinkiin muutosta oli jo ilmestynyt uusi uskomaton ja ihana ihminen, jonka kanssa valahdin hetkessä hyvin tiiviiseen olomuotoon. Ihmisen, jonka kanssa tuntui turvalliselta, luontevalta ja helpolta. Oikealta ja hyvältä. Ihmisen, jonka mukana sain elämääni suuren joukon myös muita valtavan ihania ihmisiä. Kirjoitin täälläkin joskus viime kesänä siitä, miten oman ajan ja tilan tarpeeni on kummasti kadonnut, kun on niin paljon kaikkea ihanaa ja uskomatonta ympärillä koko ajan. Niin ihanaa ja uskomatonta, että oikeastaan yksin kotona oleminen ja oman elämänsä järjestäminen menetti merkityksensä. Toisaalta oma elämä siellä jossain tuntui aika ahdistavalta, mutta sillä ei ollut väliä, kun aikansa voi viettää jossain niinkin ihanassa ja hauskassa ympäristössä, jossa kaikki oli hyvin.

Ja ihanaa ja ihmeellistä kaikki olikin. Ymmärrystä, lämpöä, hauskuutta ja älyä, rakkautta, hellyyttä ja kauniita sanoja oli ensikohtaamisesta alkaen niin paljon, etten tiennyt yhteen ihmiseen voivan edes mahtua.

Ja juuri siksi vihaan itseäni juuri nyt. Kaikki olisi hyvin, jos minä olisin. Mutta minä en ole.

Aika oli väärä, minä itsessäni tunnuin väärältä. Kuin olisi viettänyt loputonta kesälomaa loistohotellissa: kaikki on upeaa ja unelmien täyttymystä, mutta oikea, oma arkielämä puuttui. Aina välillä pieni ääni takaraivossa muistutti minua siitä, mitä olin vielä aika vähän aikaa sitten ajatellut itsestäni, omasta ajasta ja parisuhteista. En kuunnellut ääntä, koska kaikki oli kuitenkin hyvin. Lopulta ääni koveni ja alkoi tehdä itsestään ihan fyysisestikin numeroa. Voin viikkokausia huonosti ja päässäni juoksi tuhat erilaista, keskenään täysin erilaista ajatusrataa: kaikki oli mielessäni samaan aikaan todella hyvin ja todella huonosti. Etsin samaan aikaan pienimpiäkin merkkejä niin lähdön kuin jäämisenkin puolesta, halusin jäädä ja lähteä, en halunnut kumpaakaan, kuvittelin mitä unelmaminäni sinkkuelämällään tekisi ja toisaalta näin, kuinka surkealta ja luhistuneelta yksinelämisen alku tulisi tuntumaan. Vaahtosin asiasta jatkuvalla syötöllä sekavia mietteitäni ystävilleni kolme päivää niin, että useimmat tarjosivat ja suosittelivat rauhoittavia. Parisuhteen pitäisi tuntua pääasiassa hyvältä eikä ihminen voi elää noin, sanoivat.

Ja niin olen taas tässä, minne ei pitänyt päätyä enää koskaan. Eronneena, väsyneenä ja loputtoman surullisena. Helpottuneena ja tietoisena siitä, että näin oli oikein. Mutta silti surullisena. Itseni, mutta myös toisen vuoksi. Kuinka erilaiseksi, pieneksi, lysähtäneeksi ja olemattomaksi suru toisen tekee. Eikä edes suru, vaan suru, jonka minä olen aiheuttanut. Kuinka haluaisin niin valtavasti auttaa ja viedä surkeuden pois, mutta en voi tehdä sille mitään.

Ja nyt on vain tyhjiö, jossa jokavitunikinen lempibiisi, espressopannullinen ja eläinvideo muistuttaa toisesta ja siitä, mitä olisi voinut, jos aika ei olisi ollut niin täysin väärä.

You Might Also Like

7 kommenttia

  1. Olitpa kuvaillut kauniisti surua. Voimia <3

    www.lily.fi/blogit/valonkantaja

    VastaaPoista
  2. Voimia ja halauksia! <3

    VastaaPoista
  3. Mun tekisi mieli kirjoittaa tähän niin paljon, jotenkin kaikkea. Mä erosin itse ihan vähän aikaa sitten, ja vaikka se ero ei ollut yllätys eikä järkytys, niin siitä tuli valtava suru ja haikeus joka vaan ei mene pois. Jotenkin sä sanoitit myös mun tunteita ihan hirveän hyvin, ja haluaisin jotenkin kertoa sulle että kaikki selviää, sä ja mä selvitään. Ja ehkä sulla on jo parempi olo, onhan tästä postauksesta jo viikkoja aikaa, mutta silti, jotenkin nyt sait kirjotettua just eikä melkein niin että autoit mua valtavasti. Kiitos!

    -N

    VastaaPoista