Suomi100-juhlavuosi on pian ohi. Odotan sitä malttamattomana, sillä ensi vuonna on luvassa toinen, itseäni paljon enemmän kiehtova satavuotisjuhla.

Silloin tulee kuluneeksi sata vuotta vuoden 1918 tapahtumista. Se on kuulemma ainoa oikea ja sopiva nimitys ja tapa puhua vuoden 1918 tapahtumista oikeastaan missä tahansa yhteyksissä: ylioppilaskirjoituksissa, artikkeleissa, televisiossa, arkipuheessa. Historian oppitunnilla peruskoulussa, jossa sisällissodasta puhumattomuus ja puhumisen vaikeus siirretään taas yhdelle sukupolvelle, jonka pitäisi olla jo riittävän kaukana ja etäinen, että tapahtumista voisi puhua. Kun nykypäivänä ei tunneta naapureita, eikä tiedetä, kummalla puolella naapurin suku on sisällissodassa taistellut. Ei siis tarvitse olla tervehtimättä siksi, että suvut ovat olleet eri puolilla.

Sisällissota on tietenkin ollut käsittämättömän kamala ja sen kokeneille, varsinkin hävinneille, aihe on ollut vaikea. Vaikeus ja puhumattomuus on siirtynyt. Ja ehkä vaikenemisesta on ollut lyhyt matka kieltämiseen, ja sitten onkin oltu vähän niin, että ei ole ollut vankileirejä, ei ole ollut naiskaarteja, ei ole ollut teloituksia, ei yhä näkyvissä olevia luodinjälkiä talojen seinissä. On vain vuoden 1918 tapahtumat vaivaantuneella opettajasandaalien kärkien tuijottelulla. Valikoiva historia ei ehkä sittenkään ole niin kaukainen asia meilläkään.

Juuri nyt, tänä tulevana hiljaisempana satavuotisjuhlana, Tampereen Työväen teatteri käsittelee sisällissotaa Tytöt 1918 -musikaalilla. Kävimme taannoin muutaman muun bloggarin kanssa Työväenteatterin kutsumina tutustumassa Tampereeseen ja tulevaan teatterikappaleeseen. Kuten nimikin kertoo, aihetta katsotaan nuorten tyttöjen, käytännössä lapsien, muodostaman aseellisen naiskaartin kautta. Juuri tämä sodan hävinneiden naisten historia on ollut erityisen vaikeaa ja vaiettua. Naisilla ei sata vuotta sitten oikeastaan ollut asemaa: jo pelkkä housujen pukeminen oli shokki, sotimisesta ja tappamisesta puhumattakaan. Onneksi hiljaisuus vähän hälvenee edes nyt, sata vuotta myöhemmin.

Erityisen onnellinen olen siitä, että aihetta käsittelee juuri Tampereen Työväen teatteri. Siellä kävin jo lapsena varsin usein, se tuntuu minusta ehkä ainoalta oikealta teatterilta Suomessa. Tampereen Työväen Teatteriin isovanhempien kanssa tehdyiltä, kotikylän pankin järjestämiltä bussiretkiltä lienee ylipäätään peräisin syttynyt kulttuurikipinä minussa. Tampereen Työväen teatterissa Tytöistä ei haluta tehdä kohumenestystuotetta: ei ulkopuolisia kohulaulajia myynnin edistäjiksi ja keulakuviksi. Suurin osa teoksesta tehdään talon oman väen kesken, freelancereiden käyttö on minimissä. Se sopii mielestäni sekä teatterin että teoksen henkeen ja lämmittää vanhaa työkiksen ystävää entisestään.

Työryhmän ajatuksia kuunnellessa loistaa läpi suuri kunnianhimo, rohkeus ja tekemisen palo. Tarve puhua ja prosessin käynnistämät tunnekuohut: miten koko kotikaupunki näyttäytyy erilaisena, kun tuttuja paikkoja katsookin yhtäkkiä koko ajan sisällissodan silmin. Vaikka ollaan teatterissa, tekemässä näytelmäksi fiktiivistä tekstiä, se kaikki on samaan aikaan kuitenkin ollut totta.


Tytöt 1918 kantaesitys 25.1.2017 Tampereen Työväen teatterissa. 
Käsikirjoitus ja ohjaus Sirkku Peltola, laulutekstit Heikki Salo, sävellykset Eeva Kontu.