Kaupallinen yhteistyö: Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset

Olen nähnyt vuosien varrella paljon häitä. Monissa häissä suuren rahan tuntu, hulppeat puitteet ja ilotulitukset ovat tuntuneet tärkeimmältä. Aivan kuin häiden budjetti ja suuruus jotenkin vahvistaisi ja loisi kestävyyttä rakkauteen. Toisaalta olen nähnyt monia valtavan kauniita, pienemmällä budjetilla toteutettuja häitä. Niissä tunnelma on ollut rakkaudentäyteinen ja vilpittömän liikuttava - ja silti hääpari on vähän kiusaantuneena saattanut jopa pahoitella kaiken vähäpätöisyyttä ja tavallisuutta.

En epäile suurempienkaan häiden hääparien rakkautta tai tunteen vilpittömyyttä. Valtavat puitteet tuntuvat kuitenkin aina vähän hämmentäviltä: niin monenlaiset, täysin tarpeettomat ja vapaaehtoiset, elementit koetaan pakottavina tarpeina, koska niin monilla (=kaikilla) muillakin on. Ymmärrän mainiosti, että suureen päivään halutaan panostaa. Ja ihaniahan ylelliset juhlat tietysti ovat. Mutta samalla väkisinkin miettii, että kumpuaako näyttämisen tarve kuitenkin jostain muualta. Ehkä vakuuttelun tarpeesta. Ja jos näin on, ketä vakuutellaan? Itseä vai muita?

Ja sitten tuli Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset -elokuva. Elokuvassa bestikset Satu ja Heidi sabotoivat kesähäitä ja taistelevat kaupallista rakkautta vastaan – kunnes tuuhearipsinen tuleva NHL-tähti Lauri Mäntyvaara sekoittaa Heidin pään. Sen lisäksi, että elokuva on feministinen, hieno ja ihanan raikas tuulahdus kotimaisen elokuvan kentälle, siinä myös käsiteltiin täysin samoja asioita kuin olen itse miettinyt.

Usein pohdin, että kenen toiveita ja haaveita häissä ja varsinkin rakkaudessa ja sen ilmentämisessä  lähdetään toteuttamaan. Edellisestä parisuhteestani erotessani muutama vuosi sitten olin pitkään, vielä joitakin kuukausiakin sitten, hyvin epäileväinen ja kriittinen sen suhteen mitä tulevaisuuden ihmissuhteiltani haluan. Olin ollut kihloissa ja fiilistellyt ajatuksen tasolla vähän häitäkin. Silloin kaikki tuntui hyvältä ja oikealta, eikä jälkeenpäinkään ajateltuna pahalta tai väärältä. Mutta ei täysin omaltakaan. Jälkeenpäin on ollut helpompaa nähdä, että itseltänikin salaa toteutin jotain vakiintunutta kaavaa, jota oletin ympäristön odottavan. Teinivuosien erilaisuuden ahdistuksen ja yksinäisyyden jälkeen tuntui oikealta haluta asioita, joita kuuluu haluta, olla sillä tavalla samanlainen ja maailman kanssa yhtenevä. Että näin nämä asiat tuppaavat menemään kun näin kuuluu tehdä: muutetaan yhteen, mennään kihloihin, pidetään häät ja runkataan muumimukiin.  

Oma päätösvalta omaan elämään ja sen parisuhteisiin tuntuu tulleen viime aikoina paljon näkyvämmäksi. Omassa ystävä- ja tuttavapiirissäni ihmiset, joista en ulospäin olisi ikinä arvannut, ovat päätyneet ihan luontevasti esimerkiksi polyamorisiin suhteisiin. Käsitys suhteista on monimuotoistunut ja se on ihanaa. Anna-Leena Härkönen on jo vuosia puhututtanut sillä, kuinka ei asu yhdessä aviomiehensä Riku Korhosen kanssa. Irina on puhunut hyvin avoimesti oman tilan ja yksinolemisen tarpeestaan ja sen kriiseistä avioliitossa ja perheessä. Oma uskoni ikuisesti kestäviin, perinteisen tyyppisiin suhteisiin on rakoillut. Ja hyvä niin – suhde voi olla ihana ja rakkaudentäyteinen, vaikkei kestäisikään ikuisesti. Toisaalta kestokin parhaassa tapauksessa pitenee, jos näkymättömät vaatimukset eivät ole painolastina ja omat rakkaudensääntönsä voi laatia itse.

Näiden ajatusten kanssa Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset tuli kuin taivaan lahjana, juuri oikeaan aikaan: kokoamaan tarkkoja, mutta levällään olevia ajatuksiani yhdeksi. Vaikka elokuvassa on läsnä teini-iän vilpitön ehdottomuus ja varmuus oman toiminnan oikeudesta, sen myötä omat ajatukseni kuitenkin tasoittuivat. En enää ole parisuhdeajatuksieni kanssa niin kärkevä kuin vaikka puoli vuotta sitten. Ei siis välttämättä olekaan katastrofi, vaikka päätyisinkin ihan tavalliseen, perinteiseen parisuhteeseen.

Oli syynä sitten elokuva, sen herättämät ajatukset tai eräätkin tuuheet ripset.

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset elokuvateattereissa nyt!