Nuoruusvuosien ystävyys on yhtäkkiä poissa: ystävyyssuhteet ovat yhä olemassa ja voivat hyvin, mutta niiden muoto on muuttunut. Yhtäkkiä ollaankin jatkuvasti töissä, työmatkoilla tai perhe-elämän kiemuroissa. Vähän kuin aikuisia. Aikaa näkemiseen, jatkuvista tuntikausien päämäärättömistä hengailuista puhumattakaan, ei enää samalla tavalla ole. Se on ollut keskusteluissa myös ihmettelyn aihe: kuinka muutama vuosi sitten vaan sekoiltiin eikä tehty mitään ja nyt tehdäänkin niin, että joutuu aika ajoin vakavissaan miettimään, että kuinka pitkään samaan tahtiin on mahdollista jatkaa.


Töiden lisäksi myös parisuhteet vievät ihmisiä tietyssä elämänvaiheessa. Ensin romanttisiin rientoihin ja sitten parisuhdeiltoihin kotona. Ja lopulta naimisiin.

Olin entisen poikaystäväni kanssa lounaalla. Siinä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, lounastamme usein ja näemme muutenkin ja tiedämme toisten asiat. Tiesin, että jotain on ollut jo jonkin aikaa. Tiesin juuri sillä lailla ärsyttävän verran: että jotain on, mutta en sen enempää. En tiedä, leijuiko asia painostavana molempien yllä vaiko vain omassa mielessäni, mutta painosti kuitenkin.

Vaikken ollut varma, haluanko edes tietää, niin huomasin kysyväni, että no onks se teidän juttu nyt menny jotenki pidemmälle.

Vastausta ei varmaan tarvitse kertoa. Ja siinä sitten istuin kuuntelemassa kuvausta romanttisesta illasta, joka ei tietenkään ollut sellainen kuin suoraan elokuvasta unelmien täydellinen vaan juuri sellainen realistinen näin nämä asiat aina tapahtuu eli vähän kiusallisesti -romanttinen.

Mielessäni kaikki oli ihan tosi hyvin: olin vilpittömästi iloinen ja helpottunut siitä, että toinen on päässyt eteenpäin, eikä jäänytkään loppuiäkseen kuuntelemaan Lana Del Reytä vinyylilevyiltä kynttilänvalossa ja muistelemaan nuoruudenrakkauttaan, kuten vakavissaan suunnitteli. Helpottunut siitä, että vuosikausien välitila voi nyt oikeasti loppua ja molemmat mennä oikeasti eteenpäin.


Mutta ulospäin en jostain syystä voinutkaan olla yhtään iloinen ja helpottunut: en pystynyt katsomaan silmiin, en oikein sanomaan mitään, vain mutisemaan lautaselle jotain epämääräistä. Lopulta toisen tuijotettua kysyvästi tarpeeksi kauan onnistuin huulet kireinä toteamaan että kirjoitan tästäkin elämänmakuisen mestariteoksen, ehkä hittibiisin, voit sit kuunnella radiosta mitä mietin. Yritin tietysti olla hauska ja itselleni tyypillisesti sarkastinen, mutta sarkasmi ei toimi silloin, jos sarkasmia ei yhtäkkiä olekaan.

Yritä siinä sitten selittää, että eiku ihan oikeesti musta tuntuu tosi iloiselta sun puolesta, en vaan jostain syystä yhtään näytä ja kuulosta siltä kun toinen katsoo hyvin tietävästi, koska tietää.

Sillä niissä helpotuksen ja ilon aiheissa, siis uuden löytymisessä, vanhan loppumisessa ja eteenpäin menemisessä oli myös ihan kamalan surullisia ajatuksia, jotka todella tajusin vasta siinä hetkessä ja vielä todellisemmin myöhemmin kotona kun ihan joka asian aiheuttama maailmantuska vyöryi ylle.


Kun toinen menee eteenpäin, niin minä en mene automaattisesti samalla, vaan jään tähän tai menen jopa takaperin. Istun yksin kotona kuuntelemassa Johanna Kurkelaa ja miettimässä nuoruuden rakkauttani ja sitä, mistä kaikesta oikeastaan tulin ihan oma-aloitteisesti luopuneeksi. Minulle on löydetty korvaaja, eikä nyt oikeastaan neuvotella uusia työtehtäviä, vaikkei mistään irtisanomisista puhuttaisikaan. Pian en enää olekaan se ainutlaatuinen, jolle on helppo puhua kaikesta ja jonka kanssa kaikki on ollut niin luontevaa ettei olisi ikinä uskonut. Etten kohta enää olekaan se paras ystävä, josta ei koskaan halua luopua.

Vaikka muuta väittäisi, niin kohta ei enää olekaan olennaista lähetellä eläinvideoita (häneltä tulee ainoat katsomisen arvoiset eläinvideot, koska ne lähetetään siksi, että eläimet muistuttavat itseäni) tai muutenkaan raportoida jokaisesta pienestäkin vivahteenmuutoksesta elämässä.

En tiedä, miksi asia on itselleni pitkänkin ajan jälkeen vaikea. Enkä oikeastaan edes kaipaa nyt mitään varsinaista suhdetta. En vanhaa enkä varsinkaan uutta, vaikka samaan aikaan murehdinkin sitä miten enää koskaan ei tule mitään. Jos jotain tulisikin, niin sen pitäisi toimia heti: olisi pelkästään käytännöllistä alkaa heti puhua siitä, miten hyvä olisi, jos unensa voisi tallentaa tai mitä eläintä toinen muistuttaa. Tuntuu valmiiksi väsyttävältä jännittää, odottaa ja miettiä, tuleekohan tästä jotain kaikkien näiden mitä tykkäät tehdä minä tykkään silittää kissaa ja käydä kahvilla-viestittelyjen jälkeen. Uuvuttaa tutustua ja oppia tuntemaan toisen ärsyttävyydet ja odottaa niitä loiston hetkiä. Rakentaa jotain vahvaa ja pysyvää, vuosienpituista, paljastaa omat heikkoutensa, kipupisteensä ja fetissinsä ja sitten huomata, ettei tästä tullutkaan mitään.

Ihastuneena se ei tietenkään tuntuisi raskaalta, mutta nyt tuntuu. Ei silti ihan näin yksinkään haluaisi olla.