Kun toukokuu lähestyy ja vaihteeksi toista päivää saa katsella, kuinka aurinko paistaa sekunnin jäädäkseen lumi- ja räntäsadepilvien taakse, tulee väkisinkin mieleen epätoivo ja synkkyys siitä, tuleeko mitään kevättä tai kesää koskaan.

Huhtikuun alussa piipahdin Finlaysonilla tutustumassa syksyn ja talven uutuuksiin ja mallistoihin. Silloin paistoi aurinko, vaikka muuten helvetin kylmä olikin. Kutsuvieraille esiteltiin juuri muistaakseni tulevia Muumi-kuoseja, kun peräseinustalla olevalle tarjoilupöydälle alettiin kantaa Grönin tarjoiluastioita. Aurinko sattui paistamaan ja Grönin kulhoista loistavan vehreyden ja kukkaloiston keskellä tuntui hetken siltä, että kevät on täällä ja kesäkin jo kutittelee.

Ravintola Grönistä olen kuullut muutenkin paljon hyvää ja ilo oli havaita kaikki se puhe todeksi. Jälkeenpäin ajateltuna se, että rakastuin Gröniin on ilmiselvää. Kaikki tuntevat Eino Grönin, joten jo nimienkin tasolla on perusteltua, että Eino ja Grön ikään kuin kuuluvat yhteen.

Marinoidut pikkuperunat olivat jumalaisia. Miten voikin jokin niin tavallinen asia kuin peruna olla niin hyvää, sekä Grönin laittamana että muuten? Tartar on ollut itselleni aiemmin vieras tai vieroksuttu ruoka, mutta Grönin laittamana rakastuin siihenkin.

Päällimmäisenä mieleen jäi kuitenkin tämä salaattien kukkaloisto. Ihanaa, jännää ja tyylikästä, ihan kuten Finlaysonkin.