Pelon- ja jännityksensekainen odotus päättyi viimein, kun Disney uusintaversio Kaunottaresta ja Hirviöstä ilmestyi viimein.

Olen suhtautunut viime aikoina aika neutraalisti Disneyn viime vuosien trendiin kuvata uusia, live action -versioita vanhoista klassikoista. Trendin aloittanut Maleficent oli mielestäni hyvä, vaikka aika onkin näyttänyt, ettei se kovin ikoniseen asemaan elämässäni noussutkaan. DVD löytyy kokoelmistani, mutta katsottu sitä on ehkä kerran.Tuhkimon katsoin kerran Netflixistä ja tyrmistyin. Kokemus oli kiusallinen.

Uutiseen Kaunotar ja Hirviö -uusintafilmatisoinnista suhtauduin jännittyneemmin: nyt ollaan ensikertaa itselleni merkityksellisen Disney-klassikon kimpussa. Oli vaarana, että nyt tuhoutuu paljon ja enemmän. Kaunotar ja Hirviö on nimittäin elokuva, jonka kaikenlaiseen uudistamiseen ja parantamiseen olen huomannut suhtautuvani todella nuivasti. Odotin aikoinaan DVD-julkaisua, mutta sen tullessa petyin. DVD:llä ei tietenkään ollut VHS:ltä tuttua kohinaa. Kuva oli kliininen eikä tuntunut elävältä. Siksi elokuva on mielestäni yhä parhaimmillaan VHS-nauhalta.

Kaunotar ja Hirviön ennakkotiedot kuitenkin lupailivat hyvää. Teaserit, trailerit ja biisiklipit enteilivät loistavuutta. Muutenkin upea Emma Watson vaikutti täydelliseltä Belleltä. Ja sitten, juuri ennen ensi-iltaa: puheet Disney-elokuvan ensimmäisestä homohahmosta.Voiko tämä olla edes totta.

Näillä eväillä elokuviin meno jännitti hulluna. Mahdollisuus pettymykseen oli olemassa. Niin paljon saattaisi tuhoutua iäksi.

Mutta ei, mikään ei tuhoutunut. Kun jo avauskohtauksessa meikattiin prinssiä, tiesin, että tulen nauttimaan. Sain jälleen hengittää vapautuneesti: tästä tulee hyvä, tämä toimii. Elokuva oli tehty hienosti alkuperäistä kunnioittaen ja silti uutta löytäen. Kohtaukset, vuorosanat ja hahmot olivat yllättävän yhteneviä alkuperäisklassikon kanssa, vaikka mukana oli toki uusiakin kohtauksia ja kappaleita. Alkuperäisestä on paha parantaa, mutta elokuvassa kuultavat uudetkin biisit olivat loistavia (erityisrakkautta kappaleelle Evermore). Elokuvan jo animaatiossakin nerokkaat huippukohtaukset, kuten Be My Guest -musiikkiosuus, nousivat uudessa versiossa vielä huimemmalle tasolle. Elokuvan parissa muistin sen kihelmöivän innostuksen ja jännityksen, mitä useasti koin Disneyn parissa lapsena. En uskonut tunteen voivan enää koskaan palata, mutta niin vain kävi. Paikoin elokuva tosin lipsahtaa liiallisesti fantasian puolelle, joka on edelleen Harry Potter -elokuvista parhaiten muistettavaan Emma Watsoniin yhdistettynä pieni riski.



Elokuva käsitteli yllättävän vahvasti esimerkiksi tasa-arvoa, eliitin etuoikeuksia, sukupuolen moninaisuutta ja vihan lietsonnan syntyä. Huomiota kiinnittivät myös ei-valkoiset näyttelijät. Se tuntui ehkä hieman kaavamaiselta, mutta  kaavamaisuudesta on toki helppo tulevaisuudessa edetä luontevuuteen. Joka tapauksessa oli ilo yllättyä lumotun esineen muuttuessa takaisin ihmiseksi, joka ei ollutkaan valkoinen.

Ja niin, se homohahmo. Kaikki mitä puhutaan on totta ja vielä vähän enemmänkin.

Kaunotar ja Hirviö on pitkästä aikaa täysin tyylipuhdas Disney-elokuva: sen parissa unohtaa ajan ja paikan. Sitä katsoessa nauttii joka hetkestä eikä haluaisi elokuvan loppuvan koskaan. Se itkettää ja naurattaa ja on kokonaisvaltaisen ihana olematta kuitenkaan lässy.

Alkuperäisklassikossa on kuitenkin yksi pieni, mutta itseäni aina häirinnyt ongelma, jota edes uusintaversio ei onnistu korjaamaan. Hirviö on nimittäin huomattavasti komeampi hirviönä kuin prinssinä.