Olin tosi pitkään silleen, että nyt juttu tää onnistuu, vuosien uurastukseni palkitaan, palaset loksahtelevat paikoilleen ja sitten olenkin unelmaelämässäni eikä tarvitse hetkeen murehtia, epätyydyttävä välitilaelämä jää taakse ja kaikki on hyvin.

On tietenkin itsestäänselvää, ettei niin käynyt tällä(kään) kertaa.

Pessimistisenä realistina olisi pitänyt tiedostaa, että jos joskus tuntuu kurjalta, niin ei kannata surra, sillä jotain pahempaa odottaa nurkan takana juuri minua. Niin nytkin. Olin lähellä sitä, että olisin saanut suunnilleen kaiken mitä olisin nyt tarvinnut, mutta sainkin sen, ettei ole oikeastaan mitään.

Silloin kun asiat näyttivät valoisalta suhtauduin tähänkin mahdollisuuteen valoisasti. Että tyhjästä voi sitten rakentaa vaikka mitä ja niukkuudessa on mahdollisuus ja epävarmuudessakin on puolensa ja juuri tästä oikeastaan elämässä pidänkin. Että vapaus käteen jää olen vapaa tekemään mitä vaan.

Mutta ei ole yhtään niin elämääsyleilevä ajatus enää sitten, kun se vapaus ja niukkuus ja mahdollisuus on siinä käytettävissä. Sitten on enemmänki sillee, että tyhjästä on paha nyhjästä muuta kuin peittoa tiukemmin korville ettei tarvitse enää ikinä nousta ja oikeastaan kaikki voivat aika helposti unohtaa minut kun pysyn täällä piilossa tai oikeastaan kenenkään ei tarvitse enää teeskennellä minkäänlaista kiinnostusta kun en ole näkyvissä.

Ja sitten peiton alla miettii, että ehkä onkin tosiaan aina ollut vain suuruudenhullu ja epärealistinen suunnittelijahaaveilija, että sittenkin elämä onkin niin kurjaa paskaa kuin jotkut antavat ymmärtää ja että nyt pitäisi sitten vain sopeutua siihen ja suunnitella koko elämänsä uudestaan joltain olemattomalta pohjalta, siitä paljon puhutusta tyhjästä.

Aamulla heräsin liian aikaisin päänsärkyyn ja peitin metelöivän naapurin möykän lisäämällä musiikin volyymiä. Sitten vielä vähän ulisin ja raivosin itsekseni siihen päälle. Samalla mietin, että tämä volyyminnosto oli oikeastaan hyvä: möykkäävä naapuri ei enää ärsyttänyt, kun meteliä ei kuulunut. Sen lisäksi naapurit saivat kuunnella ensiluokkaista musiikkia, sillä musiikkimakuni on tunnetusti pistämätön.

Siinä kaikki voittaa, niin myös elämä. Ensimmäinen idea ei yleensä ole se paras, vaikka siihen aina takertuukin ja luulee sen olevan jopa omaa uniikkia lumitähti-itseäänkin uniikimpi. Sitten ei enää pääse mihinkään eteenpäin, kun sama uniikki idea on koko muullakin maailmalla. En ole mitenkään fine tai ylipäässyt vieläkään tästä oivalluksestani huolimatta.

Kaoottisuuteni kunniaksi lähdin järjettömälle extempore-seikkailulle junalla. En tiedä mitä tästä seuraa, mutta joskus on tehtävä hoopoja asioita, kuten Muumimammakin sanoo.