Aletaan olla siinä vaiheessa vuotta, että sinnikkäinkin ihminen joutuu jo myöntämään, että kesä on takana. En halua. Varsinkaan, kun kesä ei lähtenyt yhtään sillä tavalla lentoon kuin haaveilin. Jokavuotiset haavekuvat unelmakesästä jäivät jotenkin tänäkin vuonna toteutumatta. Ehkä sellaiset kesäkuvat eivät toteudu koskaan tai kenties en ole sellainen ihminen, jolle haaveillut kesäkuvat toteutuisivat.  Kävin keväällä jo unelmakesän ja oikeastaan -elämänkin porteilla, mutta vain porteilla. Katsoin sisään ja palasin lähtöruutuun, jossa tunnun olleen oikeastaan aika monta vuotta, kesät talvet.

Aina puhutaan voimaeläimistä, ihmistä suojaavista eläinhengistä, jotka antavat suojaa ja voimaa. Varmaan voimaeläimet ovat joillekin ihmisille ihan todellinen asia. Ihmisellä voi olla hyvinkin varma tieto siitä, että amerikanjääkuikka on hänen aivan oikea voimaeläimensä. Itse olen tietenkin suhtautunut vähän hassutellen voimaeläinpohdiskeluihin ja maininnut voimaeläimikseni milloin mitäkin karvaisia ja pulleita eläinlölleröitä.

Sitten kevättalvella minun ja monen muun elämään astui Pentti. Pentti on flamingo. Pentin saapumisesta lähtien olin varma, että kyllä, flamingo, tai nimenomaisesti Pentti, on voimaeläimeni tai eläin, joka olen entisessä elämässäni ollut.

Vaikka tästä kesästä ei tullut sellaista kuin halusin, oli kesä jotenkin uuvuttava. Samaan aikaan painoi ja riepoi epätietoisuus ja toisaalta taistelu siitä, ettei nyt vielä selvitetä yhtään mitään, vaan yritetään jotenkin mennä muina kesämiehinä.


Mitään kovin merkittävää ei tapahtunut, siis noin niinku tapahtumallisesti. Henkisesti sitten onkin ollut kaikenlaista myllerrystä, kun ei ole oikein tiennyt mistään mitään. Silti tai siksi olen mennyt kuin Pentti, rymynnyt halki Suomen ja kesälaitumien siihen malliin, että on herättänyt itsessä ja muissa vähän ajatuksia, että selviääköhän tästä ollenkaan.

Kummasti sitä kuitenkin on selvinnyt. Tai siltä ainakin on näyttänyt. Harmi vain, etten itse ole yhtään kuin Pentti, joka siis ihan todellisessa todellisuudessa on kuminen uimalelu, vaikka hyvin inhimillisiä piirteitä onkin kuukausien aikana saanut. Ruisrockissa Pentti lähti kylpemään yleisön keskellä: se pomppi näennäisen iloisesti, vaikka toisaalta pompahtelu yleisön yllä saattoi olla myös epätoivoista yritystä paeta. Tunnistin siinä itseni. Monta pyrähdystä ilmaan, josta maan vetovoima kuitenkin lannistavasti vetää takaisin ihmisten keskelle myllerrykseen. Ihmisten riepoteltavana Pentti on saanut osumaa niin, että edes paikkaaminen ei ole riittänyt, vaan korvaavia Penttejä on vaivihkaa ilmestynyt edeltäjäänsä korvaamaan. Kuin Mustanaamiot.

On siis sääli, etten ole kuin Pentti. Olen yksilöllinen ja korvaamaton kaikessa ihmeellisyydessäni. Enkä kaipaisi kovin montaa paikkausjälkeä.


Kesän yhtenä viimeisistä viikonlopuista käsiini ilmestyi yksi hienoimmista asusteista koskaan. Upea sulkakaulus.

Vaikkei kesä ollutkaan järin ihmeellinen, monin paikoin oikeastaan ihan yhtä paska kesä kuin viime kesäkin, hirvittää alkava pimeä vuodenaika kahta kauheammin. Ankeanakin kesässä on aina niin paljon hyvää, tuntee elävänsä ja on mahdollisuuksia ja voi paljon helpommin viipottaa vaaleanpunaisessa shortsiasussa tai paljettitakissa kuin talvella. Jotenkin syksyllä ja talvella on paljon enemmän tarjolla synkkiä vaihtoehtoja, niin mielessä kuin vaatekaapissakin. Ja vaikka jotain hilpeää löytyisikin, ei sitä jotenkin huomaa, kun kaikki on mustaa (voijjeesus kuinka kliseeltä nyt kuulostikaan hups).

Yhtenä kesän viimeisistä viikonlopuista harteilleni laskeutui maailman hienoin sulkakaulus (ei ole valitettavasti omani, lainassa oli oikealta omistajaltaan, Rosa Bloomilta voitte hankkia oman). Tykästyin siihen täysin ja koin sen hyvin voimauttavana asusteena, vaikkei se ihan arkikäyttöön sovellukaan.

Samalla, syksyn saapumista pelätessäni, tiedostin myös vaaleanpunaisen sulkakauluksen symboliikan. Flamingo on ollut kesän henkinen voimaeläimeni ja sitten saapuu syys, jonka myötä harteille laskeutuu sulista tehty viitta. 

Ei ole sulkien menetys kaunis kohtalo linnulle. Että näinköhän käy syksyn myötä omalle henkiselle voimaeläimellenikin?


Heidille kiitos kuvista, Maijalle kiitos höyhenviitan lainasta.