Tietoa mainostajalle ›

Lopotista ja Neljäntienristeyksestä

Helmikuun puolivälissä juhlittiin sekä Tommi Kinnusen uutta Lopotti-romaania että esikoisromaani Neljäntienristeyksen teatteriversiota. J...


Helmikuun puolivälissä juhlittiin sekä Tommi Kinnusen uutta Lopotti-romaania että esikoisromaani Neljäntienristeyksen teatteriversiota. Ja kyllä niissä vain syytä juhlaan onkin!

Taannoin juhlittiin Logomossa ja Turun kaupunginteatterissa Tommi Kinnusen uutta Lopotti-romaania ja siinä sivussa myös kaupunginteatterin näytelmäversiota Kinnusen esikoisromaanista Neljäntienristeys.

En ole varsinaisesti vielä lukenut Lopottia, eli en osaa siitä sen suuremmin puhua. Tommi kuitenkin pyysi minua jo syksyllä Lopottia viimeistellessään lukemaan kirjaa ja kertomaan, mitä fiiliksiä kirja herättää. Ja herättihän se. Yleensä olen vähänkään historiallisille romaaneille aika allerginen: tuntuu, että historiaa tuntevilla kirjoittajilla on aina suuri tarve päästä briljeeraamaan sillä, kuinka minä tiedän. Lopotissa sellaista oloa ei kuitenkaan synny: tarkka taustatyö rakentaa ainoastaan uskomattoman hienon ja mielenräjäyttävän tarkan kuvan esimerkiksi sokean ihmisen elämästä. Tieto ei siis ole tietoa, vaan kirjan henkilön elämä. Ihan kuten pitää ollakin. En tiedä, tapahtuiko kirjalle jotakin mullistavaa muutosta näkemysteni jälkeen (mielipiteenihän toki on absoluuttinen totuus, eli sikäli kuvittelisi tapahtuneen). Ellei jotain kammottavaa notkahdusta ole tapahtunut, niin voin kyllä aivan vilpittömästi todeta kirjan olevan mielettömän hieno.

Ja kuitenkin mietitte, niin kyllä, on kirjassa homohahmokin ja sen takia kirjaa pääasiassa syksyllä luinkin. Ja sekin kuvaus oli hienoa ja aitoa. Ei oikein muuta voi sanoa, jos yksi kohtaus on sattumalta lähes sanasta sanaan omasta elämästäni. En kerro mikä, sitä voitte itse lukiessanne arvailla.

Ja jottei Lopotin julkkari-ilta olisi jäänyt lyhyeksi, pääsi samassa juhlahumussa vielä Turun kaupunginteatteriin katsomaan Neljäntienristeyksen! Siitä onkin sanottavaa, joskaan ei ihan kauheasti mitään pahaa. Mahtava kokemus! Oli vaihe, jolloin kaupunginteatterin jutut jäivät vähän valjuiksi: teemat, aiheet ja tunteet kyllä olivat suuria, mutta niiden käsittely ei. Kaikki oli kädenlämpöistä ja leppoisaa, sellaista varmaa ja turvallista. Se ärsytti. Nyt tästä tunnutaan kuitenkin päässeen, sillä Neljäntienristeyksessä oli hienosti uutta ja jännittävää: jo etukäteen lavarakennelma kiinnosti. Katsomo nimittäin oli sijoitettu kahdelle puolelle lavaa niin, että lava on keskellä. Näyttelijöiden lisäksi saattoi siis seurata vastapäätä istuvaa yleisöä. Näytelmän äänimaailma oli aivan omaa luokkaansa: lähes koko ajan kuului jostain päin jotakin pientä kiinnostavaa ääntä. Äänet eivät kuitenkaan häirinneet tai vieneet liikaa huomiota, vaan nimenomaan täydensivät vain kokonaisuutta.


Rakastin myös sitä, miten samaan aikaan lavalla tapahtui eri ajoissa tapahtuvia asioita ja miten eri aikojen tapahtumat kuitenkin yhdistyivät vähän samoiksi. Ajatus siitä, miten tietämättämmekin vuosikymmenten takaiset asiat vaikuttavat elämäämme on kiehtova. Tai miten ihmisten omat erilaiset puolet, ikään kuin risteyksiä nekin, näkyvät puvustuksessa asti. Eri ihmiset näkevät ihmiset eri suunnista ja kulmista, erilaisina.

Joonas Saartamo on ollut itselleni ennen hyvin epämiellyttävä katsottava, luultavasti läpeensä huonon Juoppohullun päiväkirja -elokuvan takia. Neljäntienristeyksen Onnina Saartamo on kuitenkin loistava, kuten myös Onnin miehiä näyttelevä Stefan Karlsson. Niin hienoa yhteensulautumista ja toisaalta erilläänpysymisen jännitettä, ettei katsoja aina ihan muista olevansa teatterissa. Ainoa hämmentäjä on Ulla Reinikaisen Kaarina, joka on tarpeettoman karikatyyrinen ja komediallinen hahmo. Roolisuorituksessa ei suinkaan ole vikaa, mutta roolihahmo tuntuu vain olevan väärässä näytelmässä. Tämä häiritsi tosin pääasiassa takanani istuneet katsojat, jotka ulvoivat naurusta kuin hulvattomimmassa kesäteatterikappaleessa, vaikkei kuluvassa kohtauksessa mitään hauskaa ollutkaan.





You Might Also Like

0 kommenttia