Jokainen oikeita ympyröitä seuraava on varmasti huomannut, että viikonloppuna Tampereella vietettiin WOW Finland eli Women of the World -festivaalia.

Ihan ensimmäisenä on todettava, että käsitykseni Tampereesta on nyt mullistunut. Vierailin Tampereella viime viikolla kaksi kertaa, ensin torstaina Naiskulttuuripäivillä puhumassa Emmin kanssa ja vielä sunnuntaina katsojana Women of the Worldin päätöskonsertissa. Ja Naiskulttuuripäivät ovat siis ihan oma, pitkäikäinen ja erillinen tapahtumansa. Harvassa kaupungissa on kahta feminististä kulttuuritapahtumaa saman viikon aikana.


Myönnän ajatelleeni, ettei Tampere sovi minulle. Siellä ollaan vaan että jumankauta juu nääs päivää juo sitä kaljaa ja sitten lähdenkin samalla ovenavauksella kotiin.

Joudun myös toteamaan, että ennakkoluuloni ei pidäkään paikkaansa (jännä). Ainoa harmin aihe Tampereeseen liittyen viime päiviltä on se, että miksen typeryyksissäni festaroinut koko viikonloppua, vaan tulin paikalle vain sunnuntai-illaksi.

Sunnuntain piipahdukseni syynä oli siis tapahtuman "Miten minusta tuli minä" -päätöskonsertti. Maria Veitolan emännöimässä konsertissa esiintyivät Maija Vilkkumaa, Maarit Hurmerinta ja Jonna Tervomaa. Välillä kuultiin keskeisiä, teemaan sopivia biisejä ja välillä taas keskusteltiin. Enimmäkseen tunnuttiin keskustelevan ja se oli ihanaa. Musiikkia on maailma täynnä, älykästä keskustelua taas on harvemmin tarjolla.


Koin keskustelut mielettömän kiinnostavina, inspiroivina ja voimauttavina. Jälleen tosin tuntuu käsittämättömältä, miksi naisnäkökulman huomioiminen on toisille niin vastentahtoista.

En osaa edes kuvitella, kuinka merkityksellistä ja tärkeää tämä ja kaikki tapahtuman muukin ohjelma on voinut olla siihen osallistuneille naisille ja ylipäätään syrjintää kohtaaville ihmisille. On käsittämätöntä, kuinka paljon ulkonäöstä (ja nimenomaan naisten ulkonäöstä) jaksetaan puhua, siihen puuttua ja samalla unohtaa henkilön työhön tai muihin saavutuksiin liittyvät, olennaiset ja merkittävät asiat. Vatvotaan viikkokausia että mitä mieltä olet ihmisen ulkonäöstä, nänneistä tai todetaan, että valkoinen t-paita (kyllä) on liian yliampuva esiintymisvaate. Konkreettisesta sukupuolisyrjinnästä puhumattakaan.



Festariviikonloppu vaikutti hyvältä voimauttamisensa lisäksi myös feminismin arkipäiväistymisen kannalta. Vaikka Twitterin anonyymi trolli väittäisi mitä, niin silmin nähden kyse on oikeista arkipäiväisistä tasa-arvo-ongelmista, joita kohtaavat aivan tavalliset ihmiset. Ongelmista, ja ratkaisuista niihin. Maija Vilkkumaan havainnollistava esimerkki bändin jäsenten etsimisestä ja naiskiintiöistä oli valaiseva: naiskiintiöt auttavat muistamaan ja huomaamaan miesvaltaisilla aloilla toimivat naiset. Kyse ei siis ole siitä, että nyt on pakko valita huonompi nainen paremman miehen edelle, vaan siitä, että ylipäätään muistetaan nähdä myös alalla toimivat naiset. Yhä harvemmalla alalla nykymaailmassa muutenkaan työllistytään kaavamaisesti lomakkeita vertailemalla.

Mutta niin, tavallisia ihmisiä ja arkisia tasa-arvo-ongelmia. Ei ollut salaliittoja tai ei miesten vihaamista. Kyllä tasa-arvo on ihan kaikkien asia, todettiin miettiessäni ääneen, että olisi voinut olla erikoista tunkea paikalle koko viikonlopuksi.


Ihana Tampere, ihanat naiset, ihanat festarit.

Huomasin jossain vaiheessa, etten enää lue lehtiä. Lehdet monen kuukauden ajalta olivat jääneet lukematta: tilatut, ostetut, tilaajalahjaksi saadut ja ilmaisjakelupisteestä mukaan napatut.

Haluaisin kyllä lukea, mutta en jotenkin ole saanut aikaiseksi. Ja kun lehdet on jotenkin vanhoja, niin ei niitä sittenkään tule enää luettua. Tai uudet joulureseptit, syksyiset ruskaleivonnat tai vinkit itsenäisyyspäiväpöytään ovat kriittisesti myöhässä tai vähän turhan ajoissa. Ehkä sitten puolen vuoden päästä taas.


Lukeminen tekee kuitenkin hyvää ja on mukavaa. Varsinkin nykyään, kun aamiaishetkeni ovat yltäkylläisiä ja pitkäkestoisia. Toki aika kuluu mukavasti puhelintakin näplätessä, mutta toisaalta olen vähän sellainen ihminen, joka haluaisi olla ihminen, joka rajoittaa ruutuaikaansa ja keskittyy pieniin yksityiskohtiin, kuten nauttimaan shakshukasta, täydellisen kypsyisestä avokadosta ja siitä ilosta, että huomaakin juoneensa vasta yhden kupin kahvia, vaikka luulee juoneensa jo kaksi.

Sain jokunen hetki sitten postissa iloisen yllätyksen. Kaikille sukupuolille suunnatun feministisen miestenlehti Samun. Samukin uhkasi unohtua, vaikka huomasin ja etukäteen jo tiesin, että lehti on varmasti lukemisen arvoinen. Lopulta päätin, että nyt saatana luetaan lehteä ja tietoisesti istuin lukemaan. Harvoin sitä tulee miestenlehtiä luettua aamiaispöydässä, nekin kun ovat kuulemma median murroksessa kadonneet tästä maailmasta. Toista se oli ennen vanhaan, miestenlehtiä tulvi kioskien ylähyllyiltä, metsäkätköistä ja keräyslaatikoista.


No niiiiin, palataanpas taas asiaan. Kuten joku ehkä saattoi päätellä, Samu ei nyt kuitenkaan ole pornografinen julkaisu, vaan miestenlehti siinä mielessä kuin vaikka naistenlehti. Mutta kuten lehti heti ensisivuillaan julistaa, on lehti kaikille sukupuolille. Informaatioähkyyn ja lukemattomien lehtien pinoon Samu tuo tavallaan helpotusta: se ilmestyy vain kahdesti vuodessa. Jos ei muuten lehtiä tule luettua, niin Samun äärelle voi helposti pysähtyä. Uusimmassa numerossa käsitellään satavuotiasta itsenäistä Suomea ja feministisyyden tärkeyttä sille.

Usein feministinen puhe on asiaan vähän perehtyneellekin hankalaa, mutta Samu oli piristävä ja helppolukuinen kokemus: käsiteltävät asiat on ilmaistu selkeästi. Lehdessä käsitelläänkin mm. miesten seksityötä ja tasa-arvoa armeijassa. Fiksujen ja hyvin kirjoitettujen juttujen lisäksi lehti on myös visuaalisesti hyvin miellyttävä.

Myyntipaikat, tilauslomakkeet ja lisätiedot lehdestä löytyvät täältä.

Jos joutuu miehenä huomauttamaan miehelle poikiin kohdistuvasta asiattomasta kommentoinnista, niin eihän siinä ole terrorisoitavaa feministinaista mukana ollenkaan.

Twitter alkoi sunnuntai-iltana liekehtiä, kun feministikollektiivi Pihtarihuorien blogissa kirjoitettiin poikien kohtaamasta seksuaalisesta ahdistelusta. Postauksessa käsiteltiin sitä, kuinka poikien kokemaa seksuaalista ahdistelua vähätellään ja kuinka sitä ei oikeastaan edes voi olla ja kuinka pojatkin pitäisi jo ymmärtää nähdä ihan tunteellisina ja herkkinä ihmisinä. Että se on vain hieno homma, kun on päässyt piparin makuun, vaikka piparia sitten olisikin tarjonnut naispuolinen opettaja. Niinku että hienosti menee ja yläfemma, pojat.

Postaus on täyttä asiaa ja saikin ansaittuja tykkäyksiä. Paitsi iänikuiseltä Miesten tasa-arvo ry:ltä, joka näki jälleen kerran ongelman lähteen feministeissä. Feministit eivät puhu poikauhreista (vaikka nimenomaan juuri Pihtarihuorat ottivat asian puheeksi sillä hengellä, että asiaan on tultava muutos). Miesten tasa-arvo ry:n mukaan feministit vähättelevät miesten ja poikien kokemaa ahdistelua ja väkivaltaa. Poikiin kohdistuvan väkivallan huomioimista jopa vastustetaan. Juu-u.

Että poikiin kohdistuvan väkivallan uhreihin suhtaudutaan väheksyen tai alentuvasti. Ja siinä ei kuulemma ole mitään tekemistä miesten machokulttuurilla, vaan syy on nimenomaan feministeissä.

Koittakaa nyt saatana skarpata siellä miesten tasa-arvo-yhdistyksessä ja mennä itseenne. Poikien kokeman ahdistelun väheksymisen voitte ihan ensimmäisenä lopettaa itse. Tehkää konkreettisia tekoja, eikä feministivainota Twitterissä. Kun somessa kiertää uutinen ahdistelluista teinipojista, älkää olko kommenttikentässä tarjoamassa yläfemmoja ja onnittelemassa pillunsaannista. Ja jos joku muu kommentoi, niin toki huomautatte ystävällisesti, että ahdistelu on aina väärin eikä mitenkään hyväksyttävää. Vastustaa sitä väheksyvää tai alentuvaa suhtautumista siis ihan konkreettisesti.

Ai mut hitsi. Jos joutuu miehenä huomauttamaan miehelle poikiin kohdistuvasta asiattomasta kommentoinnista, niin eihän siinä ole terrorisoitavaa feministinaista mukana ollenkaan.

Aiivan. Eipä taida tasa-arvotyö enää kiinnostaa.