10.5.2010

Ensimmäinen merkintä uuteen blogiin. Tervetuloa sinä, joka nyt satuit osumaan blogiini. 

Olen 19-vuotias homo. Homous on mainittuna siksi, että sen ympärillä blogi tulee vahvasti pyörimään. Asun pienehkössä maalaiskylässä, jota ylpeät maalaiset kutsuvat kaupungiksi. Uskottelen itselleni elämäni täällä olevan kurjaa ja merkityksetöntä, niin kuin se mahdollisesti onkin, mutta kuvittelen olevani tyytyväisempi kuin olenkaan. Kaiken kaikkiaan tämä kylä on perseestä, ihmiset ovat konservatiivisia kokoomuslaisia, kulttuuritapahtumia pitäisi olla, mutta rahaa niihin ei saa kulua, muiden paikkakuntien hiihtoputkiin ja urheilusaavutuksiin sen sijaan saa. 

Ajauduin perustamaan homojutuille oman blogin lähinnä siitä syystä, että suomalaiset homoteemaiset blogit ovat hyvin harvassa. Ainakaan omiin silmiini eivät juuri ole osuneet, varsinkaan oman ikäryhmäni homojen blogit. Vaikka olenkin sinut itseni kanssa, koen hirveän tärkeäksi tietää ja kokea, että muut elävät ja tuntevat samoja asioita kuin minä. 

Ja pakkohan se on myöntää. Itsestään on kiva puhua, varsinkin tärkeistä asioista ja aiheista. Sellainen aihe homous eittämättä on.

Blogissa ajattelin kirjoittaa homouteen liittyviä muistoja nuoren elämäni varrelta sekä mm. homoaiheisista elokuvista, joita maailmalla tehdään runsaasti, Suomessa ei niinkään. Otan myös mielelläni vastaan kysymyksiä ja aiheita, joista voisi kirjoittaa.

Pieniä hassutuksia tuolloisessa maailmankatsomuksessani oli – Somero, kuten maalaiskylät ylipäätään, ovat tietysti keskustalaisia eivätkä kokoomuslaisia (merkitysero on siis tietty hirveän suuri). Urheilun ja kulttuurin välinen kädenvääntö riepoi tuolloin pikkupaikkakunnan tasolla, nykyisen korona-ajan pakollisia ”tänään ei tapahtunut urheilussa mitään” -urheilu-uutisia katsoessa raivoni on kasvanut laajemmin yhteiskunnalliseksi. Noin muuten tyytyväisyyden teeskentely kotikylässä on ollut itseltäni tarkkanäköinen havainto jo tuolloin. Vasta vuosia myöhemmin olen ymmärtänyt, kuinka huonosti itseltänikin salaa todellisuudessa viimeisinä vuosina voin, vaikka ajattelin kaiken olevan suhteellisen ok. 

Kirjoitin blogia aluksi, itseasiassa ensimmäiset vuodet, anonyyminä ja ilman kuvia. Silti lukijoita ja kommentoijia ilmestyi reipasta tahtia ja tosi nopeasti pääsin myös tuolloin ilmestyneen Normihomolehden kolumnistiksi. Se oli valtava saavutus aikoinaan, vaikka kestikin lopulta aika lyhyen aikaa, eikä minusta tullutkaan Normihomolehden kolumninpaikan myötä huippujournalistia. 

Paljon kaikkea muuta älytöntä kyllä olen päässyt tekemään: voittanut palkintoja, saanut  useita palkintoehdokkuuksia, esiintynyt televisiossa, työskennellyt Ylellä, kirjoittanut kirjan, tehnyt kuvituksia, puuttunut epäkohtiin ja vienyt näitä epäkohtia pääuutiskanaviin saakka ja koko valtakunnan tietoisuuteen. Ollut toivoton ja yksinäinen ja varma tilan pysyvyydestä, ollut onnellinen, rakastettu ja rakastunut ja sitten taas yksin ja pohjalla ja pohjalla, vaikken olisi yksinkään. Nyt juuri taas onnellisempi kuin ehkä koskaan. 

 Vuosia nautin olostani kriittisenä ja valppaana maailmanpelastajana, mutta viime vuosina väsyin siihen ihan totaalisesti. Siksi viime aikojen kirjoitusintoni on ollut aika matala. Tänä keväänä tuntuu kuitenkin siltä, että voisi alkaa taas kirjoittaa. Ehkä paljon vapautuneemmin välittämättä niin siitä, mitä maailmassa tai muissa ihmisissä tapahtuu ja keskittyen siihen, miltä minusta tuntuu ja minkä asioiden parissa jaksan riehua. Tällä hetkellä kiinnostaa riehua esimerkiksi piirtämisen ja täydellisten uppomunien valmistamisen parissa, eikä minulla ole aavistustakaan, mistä Twitterissä riidellään. Ennen olisin epäilemättä kirjoittanut lukuisia hittipostauksia jokaisesta keskustelusta. Yhteiskunnan epäkohdat ovat itselleni edelleen tärkeitä, mutta taistelemaan olen liian loppuunpalanut. Ehkä joskus palaan vanhana sotaratsuna kentille, tai sitten vain katselen ylellisessä sifonkiaamutakissani sintsipäällysteisten sisustustyynyjeni keskellä, että aikamoiseksi on maailma mennyt. 

Joka tapauksessa, helvetti kymmenen vuotta! Mikään ei ole muuttunut ja kaikki on muuttunut. Saas nähdä, mihin maailma tulevien vuosien aikana minut vie. Pitkästä aikaa kuitenkin kiinnostaa mennä sen mukaan.