Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Meille tulee surullisia sukupolvia ja aivan uudenlaisia hukassaolemisen tuntemuksia – yritys palata normaaliin

Eilen se tapahtui. Oli pakko päästä ulos, aivan kuin ihmiset ja olla normaalisti. Ehkä se oli se, että olin viimeiset kolme yötä nähnyt ...

Eilen se tapahtui. Oli pakko päästä ulos, aivan kuin ihmiset ja olla normaalisti.


Ehkä se oli se, että olin viimeiset kolme yötä nähnyt painostavia unia siitä, kuinka olin menossa lukion kemiankokeeseen, josta riippui noin keskimäärin koko elämäni ja tulevaisuuteni. Aamulla herätessänikin oli painostava olo kokeen vuoksi. Olen vatvonut koronan esiinkaivamia unia terapiassa jo viikkokausia ja unet ovat sekaisin koko kansalla, mutta nyt ihan todentotta riittää. Vaikka matemaattisten aineiden opettajani voitonriemuinen lempiaihe oppitunneilla olikin se, kuinka ”Eino ei tällä osaamisella pääse läpi JA SITTEN ON EINON LUKIOURA OHI”, olen aivan kiistatta kuitenkin ohittanut ja selättänyt lukion, enkä kaipaa aihetta uniini enää yhtään, kiitos vain alitajunta.

Oli kertakaikkiaan päästävä ulos, yrittää saada kiinni jostain sellaisesta normaalista, joka joskus oli, ja johon yksinkertaisesti on pakko palata. En usko mihinkään uuteen normaaliin – on kaunis ajatus, että ihmiskunta poikkeusolojen myötä olisi muuttunut pysyvästi ja perustavanlaatuisesti, mutta kuten kauniit ajatukset usein, ne eivät todellisuudessa toteudu.

Oli mentävä suihkuun, pestävä rasvoittuneet ja kolmeen eri suuntaan sojottavat hiukset, mietittävä huolellisesti miten haluaa suurelle elämäänpaluukävelylleen pukeutua. Päädyin UFFilta löytämääni, maailman kauneimpaan kauluspaitaan, jonka ensimmäistä käyttökertaa olen ihan kihisten odottanut. Se on ohut, väljä ja ilmava, mutta päätin pukea sen skarpisti biker-nahkatakin ja suorien housujen kanssa. Paita oli niin vielä ihanampi.

Olen meikannut poikkeusolojen aikana muutamaan otteeseen, mutta nyt siinäkin oli jotain erityistä. En meikannut erityisesti ketään varten, ei ollut tv-lähetystä tai kuvauksia, joihin laittautua, vaan laittauduin tunteakseni itseni ihmiseksi, jolla on elämä, merkitys, tavoitteita, suunnitelmia ja tekemistä.

Kaivoin kaapin kätköistä laukun, johon pakkasin tavarat, joita normaalioloissa pidän mukanani. Laukku on Mikolta käytettynä ostettu Swedish Hasbeensin nahkainen, kangaskassinmuotoinen laukku, josta olen haaveillut uskomattoman pitkään, ensimmäisiä kertoja vuonna 2014. Jostain syystä en ostanut sitä silloin, ja kassi jäi vaivaamaan mieltäni, kunnes viime syksynä Mikko sattumalta laittoi omansa Facebook-kirpputorille, josta minä kärppänä sen nappasin. Laukkuun Lasinen vesipullo, lompakko, passi kultaisine suojakuorineen, kuulokkeet Mikki Hiiri -suojapussukassa. Käsidesi, merkkinä vielä jatkuvista poikkeusoloista, ja joka meni sikäli hukkaan, että myöhemmin kaupungilla käsidesiä käyttäessäni viimeisiään vetelevän käsidesin viimeinen geeliklimppi lirvahti kämmeneltäni asfalttiin mennen hukkaan ja saaden minut mojovan lätsähdyksen myötä hetkeksi luulemaan, että lintu kakkasi jalkojeni juureen. Vielä kangaskassi ostoksia varten ja kaulahuivi siltä varalta, että normaalissa maailmassa ei olekaan toiveideni mukainen lämmin kevät, vaan talvelta tuntuva petollinen aurinko.

Mitää erityistä suunnitelmaa ei ollut – päästä vain vähän ulos pikkuasioita toimittamaan. Kuten ostamaan uusi sateenkaari-foliopallo, koska onnistuin räjäyttämään edellisen kiinnittäessäni sen juureen muovinpalaa, jolla pallon saisi kiinni tikunnokkaan. Ja etsimään vaaleita, väljiä kesähousuja, jotka ovat riivanneet mieltäni niin kauan kuin olen omistanut aiemmin mainitsemani täydellisen kauluspaidan. Haluaisin housut käytettynä, kuten kauluspaitanikin on, ja selkeän vision toteuttaminen kierrättämällähän on just sitä itseään. Toki voisin tehdä kuten eilen lukemani muotilehden kirppismuotiartikkelissa: jutussa kerrottiin, kuinka 2020-luvulla kimaltavat biletopit hankitaan kierrättämällä, mutta jutun muotikuvaan paita nyt oli kuitenkin ostettu seitsemällä eurolla H&M:stä. En nykyään jeesustele kierrättämisen enkä pikamuodin suhteen, mutta sen suhteen näköjään kyllä, että ei sanota toista ja tehdä toista. Pidetään linja.


Sujahdin kaupungilla UFFiin, siellä oli poikkeusoloihin nähden aivan liikaa ihmisiä ja tunkkaista, vaatteita sovittelevien tuskastuneiden ihmisten hiki haisi tuulikaappiin saakka. Lukioikäiset nuoret aikuiset etsivät viiden euron poistopäivän aarteita ja salaa kuuntelin kahden uuden ylioppilaan puheita tulevista juhlista ja juhlimattomuuksista. Toinen kertoi tilanneensa mekon ja kalliilla hinnalla vielä korjauttaneensa sitä ompelijalla, tietämättä nyt, että mihin mekkoa lopulta edes käyttää, kun ei varmaan mitään juhlia ole. Jotenkin absurdi ja musertava ajatus näin vanhan ihmisen näkökulmastakin: tietenkään suuressa kuvassa ylioppilasjuhlilla ei ole merkitystä, en muista omistanikaan oikeastaan mitään ihmeellistä, mutta nuoren itsensä siinä hetkessä juhlien menetys on minustakin ihan hirveä. Juuri sellainen symbolinen arvo, uurastin raivopäisenä tulevaisuutta peläten en minkään vuoksi. Meille tulee surullisia sukupolvia ja aivan uudenlaisia hukassaolemisen tuntemuksia, sanokaa minun sanoneen.

En löytänyt housuja enkä mitään muutakaan. Maailma oli yhä kiinni, kaikki tuntui vähän kurjalta ja nihkeältä. Tärkeännäköisenä vailla päämäärää pyöriminen tuntui merkityksettömältä, tunsin itseni Rautatientorilla yksinään nököttäväksi kummalliseksi jäätelökioskiksi, jossa ei tietenkään käynyt yhtäkään asiakasta, mutta kioski silti jonkinlaisen generaattorin voimalla piti hirvittävää meteliä käytännöllisesti katsoen aivan turhaan. Ostin turhat mutta päähäni tosi kivasti sopivat 70-lukua henkivät aurinkolasit, voitonmerkkiä näyttävän keraamisen käden ja kasan uusia sateenkaarifoliopalloja. Huomasin maailmantuhoahdistuksen peittyvän sen tunteen alle, kuinka paljon rakastankaan kaikkia kauniita pikkuesineitä, joita Tigerissa myydään.


Yritin ottaa asukuvia, mutta tuuli oli tietämättäni nostanut hiukseni muistuttamaan linnunpesää ja pääni näytti yhtäkkiä todella turvonneelta. Koska haluan realismia ja todellisuutta internettiin, käytän kuvia postauksen kuvituksena silti ja luultavasti juuri näitä kuvia käytetään ilman lupaa mediassa sitten kun minusta on jotain kohuttavaa.

Lähdin kotiin. Yhtäkkiä olin aivan voimaton, jalkoja särki ja polveni muljahti niin, että hetken luulin, etten kävele enää koskaan normaalisti. Hetki siis kesti yhden askeleen, jonka jälkeen polvi toimi taas normaalisti. Sinisenmustat pilvet häilyivät kotini yllä ja tiesin joutuvani kilpajuoksuun sadetta vastaan. Tuuli nousi ja ensimmäiset sadepisarat mätkähtelivät maahan juuri kun avasin sisäpihalle vievän portin oikaistakseni sitä kautta sisään.

Jatkan normaalin odottamista kotioloissa ja tunnen räjähtävää painetta silmien takana aina kun joku jossain ehdottaa minkä tahansa asian korvaamista etäyhteydellä.


You Might Also Like

5 kommenttia

  1. Juttelin terapeutin kanssa unista - koska jotenkin kummasti tässä korona aikaan näen paljon unta entisestä kiusaajastani. Hän sanoi, että jos nyt koen samoja tunteita kuin silloin kiusaajan takia, tämä tunnetila voi nostaa hänet uniini. Mietin sitten, että koin noina päivinä ennen kiusaajaunia voimakasta ulkopuolisuutta ja ehkäpä siksi tyyppi nousi uniini. Hän siis edustaa tätä tunnetta unissa. Enpä tiedä tajusko tästä selityksestä mitään, mutta itselle tämä oli ahaa-elämys :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin oon puhunut paljon unista terapeutin kanssa! Enpä ookaan tullut ajatelleeksi, että tunnetiloissa vois olla tälleen yhteyksiä ja syitä uniin! Kiinnostava ajatus.

      Poista
  2. Olen 70-vuotias ja olen elänyt lähes normaalisti, käynyt totta kai kaupassa ja päiväkävelyllä koko korona aikana. Et kai sinä oikeasti ole elänyt karanteenissa, nuori mies?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaupassa ja päiväkävelyillä on tottakai käyty täälläkin, mutta koska koko maailma on ollut kiinni, niin siitä huolimatta aika suuri osa perusarkeeni ja -elämääni kuuluvista asioista on jäänyt pois.

      Poista
  3. Niin samankaltainen kokemus tänään! Lähdin bussilla Helsingin keskustaan, koska tuntui että tarvitsen sitä. Tarvitsin myös uusia päitä sähköhammasharjaan ja halusin käydä Lidlissä, meillä päin ei sellaista ole. Istuin bussissa, tuntui aika hyvältä kuunnella musiikkia ja katsella maisemia pitkästä aikaa. Keskustassa oli enemmän ihmisiä kuin odotin, löysin kivoja kesäsukkia ja niitä hammasharjapäitä. Desinfioin käsiä ja tunsin oloni syylliseksi ja toisaalta etuoikeuksiani väärinkäyttäväksi.

    Sain ostokseni tehtyä, Lidlistä repullinen ruokaa ettei heti tarvitse tulla uudelleen. Narinkkatorilla vartijat istuivat rimpuilevan miehen päällä, alkoi ahdistaa kun mietin viimeaikaisia uutiskuvia. Toisena hetkenä joku saarnasi evankeliumia kovaan ääneen mikrofoniin, sekin meni ihon alle. Halusin äkkiä pois.

    Kotimatkalla bussissa oli kuumaa ja tukalaa. Ehkä odotan seuraavaa reissua tovin.

    VastaaPoista