Tänä keväänä ja alkukesänä on keskittynyt ihan eri tavalla hetkiin. Hetket rymistelevät ohi ja niihin yrittää tarttua, eikä kuitenkaan oikein voi, koska kaikkea rajoitetaan. Olen katsellut ikkunastani alkukesän vaahteroita. Juuri silmuilleen päässeet, lähes neonvihreät vaahterat vasten kirkkaansinistä taivasta ovat yksi suosikkimaisemistani ja väriyhdistelmistäni. Ei missään muualla kuin luonnossa, muualla yhdistelmä on jopa minulle hiukan liikaa. Mutta luonnossa se on kaunis ja niin nopea, että sitä on katsottava pitkään ja hartaasti alhaalta ylös sillä hetkellä kun sen näkee. Ei tarvita kuin yksi kuuma päivä ja näky on poissa. Puut puhkeavat lehteensä ja menettävät vaaleanvihreytensä muuttuen astetta tummemmiksi. Nyt tämä näky on jo mennyttä ainakin Helsingissä ja puut ovat runsaassa lehdessä. Alkukesä on äkkiä ohi ja kääntyy odottamaan hetkeä, jolloin alkaa ahdistuneena pelätä kesän loppua. Päivä vain ja hetki kerrallansa. 

Vaahteroiden lisäksi nautin ja iloitsen jokaisesta näkemästäni tulppaanista. Puhelimen kuvarulla täyttyy kukkakuvista. Pysähdyn kuvaamaan valehtelematta jokaista, aivan kuten pysähdyn kuvaamaan iltaisin pitkiä varjoja ja ikkunoista heijastuvaa valoa läikehtimässä kaduilla. Harjutorilla on rehevä rykelmä vaaleanpunaisia, oikein muhkeita tulppaaneja. Karhupuiston pensaassa katseilta piilossa töröttää kolme keltaista tulppaania. Tulppaaneja on nyt kaikkialla ja se on yksinkertaisuudessaan täydellistä. Tulppaaneja voi olla yksittäin, pienissä ryhmissä tai suurina joukkoina. Aivan kuin ihmisiä poikkeusoloissa nauttimassa toisistaan. Salaa piilossa, pieninä ryhminä, tai mistään välittämättä näyttävinä rykelminä keskellä puistoa, kaikkien katseiden alla.

Poikkeusolot ovat saaneet myös muut ihmiset tarttumaan hetkiin ja tekemään nopeampia ratkaisuja. Näen kuinka vähän laittomasti ja sääntöjä uhmaten istuvat aurinkotuoleissaan suljettujen baarien edessä aurinkotuoleissa pussikaljaa juoden. Kuinka katutasossa asuvat ihmiset ovat avanneet ikkunansa levälleen, kantaneet nojatuolinsa kadulle ja koonneet pikkupöydän puulaatikkopinosta. Tehneet vaaleanpunaiset, yrteillä koristellut drinkit lasitölkkeihin ja kutsuneet kaverinsa paikalle. Kun tuolit loppuvat, istutaan katukiveyksellä ja ikkunalaudalla. Mikään ei ole kuin Suomessa ennen, kaikki on kuin muualla maailmassa ennenkin. Jokaiseen hetkeen pitää tarttua vielä kiihkeämmin ja hanakammin, koska huomisen suuntaa ei kukaan meistä tiedä. Kukkien ja puiden puhkeamisen ihastelun sijaan katselen lämpöä ja liikutusta tuntien sitä, kuinka kaikkialle ilmestyy ja puhkeaa terasseja. Niiden aika ei ole ihan vielä, vasta muutaman päivän päästä, mutta nyt jo voi nähdä, minne kannattaa toiveikkaana suunnata heti alkukuusta puhkeamisen ihmettä katsomaan. Terasseja puhkeaa aivan uusiin paikkoihin. On aivan pieniä, on tavanomaisia ja on jo aiempien vuosien runsaudesta entistä laajemmiksi viljelmiksi tulvahtavia terasseja.

Mikään ei kai ole vielä ohi ja mitä vain voi tapahtua, mutta voi jumalauta miten ihanaa on, että on lämmin, jopa kuuma, ja näyttää ainakin hetken siltä, että kesää ei sittenkään ole ihan kokonaan peruttu.