Helsingin kaupunginteatteri sai jälleen sydämeni sykkimään, kun jo hyvän aikaa sitten tiedotteet ja katumainokset paljastivat, että HKT:llä on työn alla Disneyn Pieni merenneito.

Pieni merenneito on itselleni yksi vaikuttavimpia Disney-kokemuksia ja siksi odotin myös teatteriversiota suurella innolla. Jopa niinkin innokkaasti, että ensi-iltakutsun saatuani olin joko tehnyt intopäissäni jonkun teknisen virheen tai unohtanut tyystin ilmoittautua tilaisuuteen. Tuntia ennen ensi-iltajuhlan alkua laittautuessani tajusin virheeni. Pikainen puhelu teatterille ja tiedottaja Kaisan ystävällisellä toiminnalla saimme vielä paikat eturivin keskeltä. Onni onnettomuudessa!

Ja eturivistä kaikkea esityksen ihmeellisyyttä kelpasikin katsella! Pieni merenneito on tiettävästi kallein ja suurin musikaalituotanto Suomessa ja se näkyy. En olisi uskonut sen olevan mahdollista, mutta teatteri onnistuu viemään vielä suurempaan lumoukseen ja taianomaiseen tunnelmaan kuin animaatio, ja se on paljon se. Lavasteet, puvustukset, käsinuket ja skenografia ovat ennennäkemättömän ihmeellisiä ja Disney-fani ja musikaalimestari ohjaaja Samuel Harjanne tekee jälleen uskomatonta työtä. Kun Ariel ui veden alla tai Prinssi Eric (Martti Manninen) on hukkumaisillaan, ei ole epäilystäkään, etteikö nyt oltaisi veden alla. On vaikea kirjoittaa esityksestä mitään, koska en toisaalta halua pilata elämystä keneltäkään, eikä toisaalta mitkään sanat kuvaisi taianomaisuutta oikein.

Musikaali on tietysti tarkasti Disneyn konseptin mukainen, eikä siinä yksinkertaisesti ole mahdollista lähteä tekemään omia tulkintoja. Käsikirjoitus tuntuu paikoin pliisulta, ja esimerkiksi loppuratkaisu on yksinkertaisesti todella lattea ja laimea. Myös väliajan jälkeinen ranskalaiskokin raivokohtaus tuntuu vaikuttavan ensimmäisen näytöksen jälkeen amatöörimäiseltä kesäteatterihassuttelulta, vaikka teknisesti onkin toteutettu hienosti. Pliisun lopetuksen kokemuksen muistan myös HKT:llä vuosia sitten näkemästäni Kaunotar ja Hirviön musikaaliversiosta. Tästä ei kuitenkaan voi siis teatteria syyttää, vaan hämmentyneet katseet pitää suunnata Disneyn pääkonttoriin. Samoin ihmettelen (niinikään Kaunarista tuttua) ilmiötä, että tuttujen klassikkokappaleiden sanat on teatterissa käännetty uudelleen. Ehkä kyseessä on tekijänoikeuskysymys tai ehkä vain teatterin oma taiteellinen ratkaisu, mutta etäisesti tutulta kuulostavat uudet sanoitukset vähän vieraannuttavat täydellisestä sukelluksesta merenalaiseen maailmaan. Noin muutenkin Pieni merenneito tuntuu hiukan vanhahtaneelta – vuonna 1989 tehty animaatio oli aikanaan päräyttävä ja tuntui feministiseltä, ja rohkean omapäinen Ariel säväyttää elokuvassa edelleen, vaikka ajat ovat muuttuneet.

Suomen kokoisessa maassa joudutaan usein tekemään kompromisseja sen suhteen, halutaanko rooliin laulaja vai näyttelijä. Pienessä merenneidossa painotus tuntuu olevan laulutaidossa, mikä on toki ymmärrettävää ja hyvä ratkaisu. Sonja Pajunoja Arielina laulaa upeasti ja ui luontevasti lavalla, mutta syvin kosketus rooliin ja Arielin persoonaan jää saavuttamatta. Sen sijaan Ursulan roolissa nähtävä Sanna Saarijärvi ottaa lavan haltuunsa merinoitana niin, ettei vastaavaa ole taidettu nähdä. Kuten teemapukeutumiseeni kuuluva Ursula-paitakin sen sanoo: Seawitches are better than mermaids. Kahdeksan lonkerotanssijan avulla pyörillä liikkuva Ursula on niin luonteva, hersyvän hyytävä ja uskottava, että eturivissä hiukan hirvittää. Niinikään Ursulan ankeriaat, Kiero (Paavo Kääriäinen) ja Liero (Antti Timonen) värisyttävät aitoudellaan ja merellisellä liikehdinnällään.

Väliajalla ja esityksen jälkeen oli hauska seurata ihmisiä: taianomainen, hurmoksellinen pökertyneisyys oli vallannut yleisön kuin loppukesän pöhköys huumaa ampiaiset. Juuri tällaisten tuntemusten takia teatterissa kannattaa käydä. Liput esitykseen ovat suhteellisen hintavat, mutta jos talous suinkin antaa myöden, niin Pieni merenneito on jotain, joka on nähtävä.