Kesän kelaaminen alkuun jatkukoon! Tänään matkustamme elokuun toiseen viikonloppuun, jolloin juhlittiin Flow Festivalia.

Kuten viimeksi kirjoitinkin, monet pitävät Flow'ta kesän päätöksenä ja kesän viimeisenä viikonloppuna. Kuten sanottu, en ymmärrä sitä. On ymmärrettävää, että kesäloma loppuu ja arki voi alkaa, mutta kesä saa silti jatkua siinä kaiken ohessa.

Monille Flow on kesän huipennus ja kohokohta, mutta itse olen Flow-kekkereiden suhteen myöhännäisherännäinen. Olin Flow'ssa ensimmäistä kertaa vasta viime kesänä. Tapahtuma on kiva – on ihanaa, kun ihania ruokia, kiinnostavia artisteja ja loputtomia kaverivirtoja oli käden ulottuvilla. Flow on myös ihanasti melkein kotona – sinne ei tarvitse edes matkustaa, sillä kotoani suorin ja nopein reitti on kävellen.

Rakastan myös Flow'hun pukeutumista. Sen sijaan olen vuosi vuodelta tuohtuneempi siitä, miten Flow'hun pukeutumiseen panostaviin ihmisiin suhtaudutaan jopa lehdistön tasolla pilkallisesti. On helvetin väsynyttä jaksaa vuodesta toiseen irvailla ja vitsailla toisten ihmisten pukeutumisella.

Pukeutuminen on itseilmaisua, piristää katukuvaa ja toimii parhaimmillaan lähes taiteena. Pukeutuminen antaa rohkeutta ja voimaa. Itse diggailin omaa pukeutumistani tänä vuonna hyvin paljon.

Yhden asuista ostin jo viime syksynä. Löysin Hakaniemen Fidasta Mikki Hiiri -asun, jonka ostamista epäilin. Fidassa työskentelevä Outi totesi stailaavansa asun helvetin hienosti ja myyvänsä sen sekunnissa ja minun sitten katuvan, jos en ostaisi asua. Tajusin Outin olevan oikeassa, ostin asun (maksoin siitä kuusi euroa) ja vannoin pukeutuvani siihen Flow'ssa. Ennen Flow'hun siirtymistä piipahdin asussa myös Iisan syntymäpäivillä, joissa tajusin asun näyttävän pöydän takana ilman takkia istuessani todella antavalta hihattomalta t-paidalta ja täten kiusalliselta asulta syntymäpäiville ja oikeastaan mihinkään.

Lauantaina halusin asuuni pinkkejä vivahteita, siispä vedin jalkaan Marimekon pinkit villahousut ja UFFilta löytämäni vintage-kauluspaidan. Asustin asun vuosia palvelleilla valkoisilla Vagabondin nahkakengillä ja pr-lahjaksi saamillani Marc Jacobsin Daisy-aurinkolaseilla. Täydellinen asu, jossa tunsin olevani hyvin epäilyttävissä olosuhteissa huomattavasti rikastunut pikkuluksusta elämäänsä huvipurren kannella mallipoikien pakaroilta kokkelia vetämällä hankkinut keski-ikäinen vähän pullahtanut entinen menohomo. Mutta vain tunsin, ei siis kokkelia minulle.


Sunnuntain asuuni halusin sen sijaan mökkifiilistä ja mummolatunnelmaa. Vedin päähäni mummilta perinnöksi saamani vanhan Alkon mainoslippiksen, kaulaan punaisen bandanan, harteille UFFilta löytyneen kissaliivin, jalkaani poikaystävän hylkäämistä farkuista leikkaamani shortsit, pitkät sukat ja vielä pr-lahjana saadut Björn Borgin rantaläpyttimet. Täydellinen jalkinevalinta festivaalin sadepäivälle.

Mitään en ostanut festaripukeutumista varten (Mikki-asuakin käytin yhtä Instakuvaa varten jo aiemmin). Kaikki asut syntyivät vaatekaapin antimista, joista moni niistäkin oli käytettynä hankittu!

 Mutta siis haluan painottaa, että Flow'hun voi täysin ongelmitta tulla myös yhtään pukeutumiseensa panostamatta. Kaikille on tilaa.


 Ja tilasta puheenollen Flow'ssa oli myös ihana Pink Space. Pink Space oli Taika Mannilan ja Fanni Suvilan suunnittelema neonpinkki turvallinen tila. Turvallista tilaa kaipasin itsekin viikonlopun aikana usein. Vaikka viihdyin Suvilahden festarialueella, kävi tungos välillä mielen päälle ja kaikkialla kiemurtelevat jonot ja ihmismassat uuvuttivat. Silloin oli ihana sujahtaa hetkeksi Pink Spacen hämyyn ja rauhallisuuteen. Sielläkin oli ihmisiä, paikoin jopa liikaa. Silloin mietin maailmaa ja sen outoutta – miksi niin monet ihmiset haluavat (minä heidän mukanaan) tungeksia vuosi toisensa jälkeen festareille, jos niillä kuitenkin ahdistuu ja kaipaa hiljaisuutta ja omaa tilaa. Viime vuonna Flow'ssa yksi parhaista, ellei paras, hetkistä oli, kun istuimme lauantai-iltana Timpsin kanssa kahdestaan shampanjabaarialueen perällä. Alueella oli hiljaista, vain muutama muu ihminen, eikä minkään bändin keikka kuulunut sinne. Nautimme kesäillasta, shampanjasta (ja shampanjalaseihin kaadetusta Jallusta) ja toistemme seurasta. Ihmismäärältään Flow on älyttömän laaja myös ohjelmaltaan ja nähtävältään – tuntuu, että kolme päivää ei mitenkään riitä kaiken näkemiseen. Aluetta voisi nuuskia ja tutkia loputtomasti ja silti joku loputtoman diskon päällystämä jorausalue megareiveineen jää täysin kokematta.




Haluaisin uskoa, että koko Flow voisi olla turvallista ja rauhallista tilaa, että kaikkialla voisi turvallisen tilan periaatteiden mukaisesti olla rauhassa. Mutta ei tietenkään voi. Flow on kasvanut ja on niin mainstream, että miltä tahansa festivaalilta tutut häiriötekijät ovat läsnä, ihan jo yleisestä suuren ihmisjoukon aiheuttamasta tungoksesta. Sen lisäksi kuvassa mukana ovat tukahduttavan pitkät ja ahdistavat bajamajajonot, joita tahdittaa humalaisen miesjoukon NÄYTÄ MUNAA -huudot. Mutta hölmö humalainen käytös toki on osa tuttua suomalaista kulttuuriperintöä enkä sinänsä häiriinny siitä Flow'ssa sen enempää kuin muuallakaan. Sankat joukot ja suuret yleisöt kertovat siitä, että jokin toimii.

Sillä ihmisten juhlaahan Flow ennen kaikkea on: jatkuvasti näkee tuttuja, kavereita ja ystäviä. Erilliset seurueet voivat yhdistyä yhdeksi suureksi joukoksi pienellä, yhden ihmisen muodostamalla lenkillä. Kehnosti naamioituneista huumepoliiseista huolimatta jointit ja tissijallut kiertävät ringissä varmistavien olanylivilkaisujen turvaamina ja luovat salaliittojen luoman tunnesiteen. Se voi kestää yhden sadekuuron verran puun alla yhteisessä säkkituolissa tai kokonaisen iltapäivän tai senkin yli. Voi törmätä tuttuihin ja kavereihin, joiden kanssa ei ikinä saa aikaan sopia tapaamista, mutta festareilla on luontevaa jutustella pidempäänkin. Tänäkin vuonna vaatemerkki järjesti purjelaivalla influencereille Flow-etkot ehostuksineen, krapulamättöineen ja etkojuomineen. Auringon paahteessa rämmimme laiturilta sekavan työmaa-alueen läpi, sekavana seurakuntana kohti oikeaa reittiä festariporteille.




Mutta Flow ei kuitenkaan omassa mielessäni ole saanut valtavia mittasuhteita. Suurilta osin se saattaa johtua siitä, että hypeä mieleeni luova historia festivaalin kanssa puuttuu. Se ei kuitenkaan vähennä yhtään festarin arvoa – minusta on oikeastaan ihanaa käydä festarilla, josta en tiedä suurinta osaa esiintyjistä: pakollisia nähtäviä on viikonlopun aikana vain muutama. Voin haahuilla ympäriinsä ja nauttia olemisesta ilman, että koen menettäväni jotain. Tietenkin menetän, en useinkaan näe niitä artisteja, joista jälkeenpäin kysellään. Että jos kysytte, missä olin, kun Solangelta katkaistiin sähköt, niin en totisesti tiedä.


Vaikka näin minä keikkojakin – ja opin samalla paljon itsestäni. Vahvan jalansijan Flow'n sunnuntaista saaneet Suomipop-artistit hellivät minua paljon. Rakastan Iisaa, Chisua, Pariisin kevättä ja J. Karjalaista. Niinikään Ruusut olivat taas kerran ihanat. En useinkaan jaksa innostua tuntemattomista indieartisteista ja nyt olen alkanut antaa itselleni myös luvan siihen. Ei ole pakko innostua, vaan on ihan ok riehaantua tutuista ja turvallisista koko kansan suosikeista. Chisun keikalla olin kyllä vähän turhan tuiskeessa – mitäs en välittänyt heristävistä sormista, kun pikkupirulaisen sormeni etsiytyivät jallu- ja viinihanojen ääreen.

Iisan erikoiskeikka Flow'ssa oli kuitenkin upea ja olen iloinen, että viikonlopun festaroinnin painaessa päätä alas jaksoin ryömiä ja etkoilla itseni festarikuntoon jo sunnuntain alkuiltapäiväksi. Suuri kokoonpano soitti upeasti, Anni Ruuthin Iisalle suunnittelema esiintymisasu oli ihanan mahtipontinen ja nautin upeista biiseistä. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastustavat visuaaliset elementit toivat biiseistä esiin aivan uusia puolia, ja se oli jopa hyytävää. Kukaan ei koskaan oo kenenkään oma ei välttämättä olekaan suloinen ja herkkä kuvaus vapauden ja tilan antamisen tärkeydestä rakkaudessa, vaan synkkä muistutus siitä, miten jotkut pitävät omanaan eikä heistä pääse ajoissa irti. Keikan jälkeen olo tuntui ontolta ja tyhjältä, ja niin varmasti oli tarkoituskin. Vaikuttava kokemus. Jos missasinkin Solangen ja monet muut merkkitapaukset, en missannut Iisaa ja se on itselleni tärkeintä.

Monipäiväisillä festareilla päivät ottavat omat roolinsa. Ensimmäisenä päivänä mennään kaasu pohjassa pullonpohjat taivaissa, vaikkei niin suunnittelisikaan. Toinen päivä ei välttämättä lähde käyntiin vaikka kuinka nipistelisi nännejä varavirtakaapeleilla. Kolmas päivä on yleensä sunnuntai ja edeltää arkeenpaluuta ja maanantaita. Silloin yrittää vakuutella itselleen, että tänään vois olla ihan selvinpäin samalla kun kaataa itselleen 28 senttiä rieslingiä aamukahvin kaveriksi. Viimeinen ilta venyy ja jatkuu päätyyn saakka ja yrität käynnistää joukkorahoitusta jotta saisit lahjottua Inan kutsumaan juonnossaan James Blakea James Bluntiksi. Ryömit loputtoman pitkän matkan kotiin ja matkalla on pysähdyttävä nauttimaan kesäyöstä jollain röhnäisellä nurmikolla maaten ja toisen ihanuutta haistellen.

Teknisesti ottaen maanantaiaamu on jo läsnä, mutta loppukesäyössä silti turvallisen kaukana. Aika vähän Flow'lla on tekemistä perinteisen musiikkifestivaalin kanssa ja se on aika ihanaa.