Minusta on vuodesta toiseen aina vain naurettavampaa, kuinka aikaisin ihmiset ovat valmiita luopumaan kesästä ja siirtymään syksyyn. Vielä elokuun lopussakin heilutaan hellerajoilla, syyskuun puolella sää viilenee, ehkä.

En siis suinkaan tarkoita, että kesä olisi ohi lähtiessäni kelaamaan kesää läpi. Kesällä kirjoittaminen jäi vähälle (kirjoitin tässä kuitenkin esimerkiksi yhden kirjan) ja monia muistamisen arvoisia tapahtumia on käsittelemättä blogissa. Siksi ajattelinkin nyt kelata kesän täällä blogin puolella ikään kuin alkuun – käsitellä tapahtumia uusimmasta vanhimpaan.

Kesä 2019 on ollut vaan kokonaisvaltaisen ihana. Siksi siitä tuntuu olevan erityisen vaikea päästää irti. Toisaalta siksi oli ihanaa, kuinka pitkälle ihan virallinenkin ajatus kesän kestosta venyi. Festarikesän tiesin jatkuvan jo pitkään yli Flow'n, johon moni tuntui lopettavan festarikesän ja jopa koko kesän. Minä kuitenkin tiesin paremmin, sillä tiesin festarikesän jatkuvan vielä Kyröfesteillä Isossakyrössä. Lähdimme reissuun kivalla vaikuttajajoukkiolla avecien kera. En tiennyt Isokyröstä, Kyröfesteistä tai oikeastaan mistään oikein mitään. Itselleni poikkeuksellisesti odotin retkeä innolla.

Ja mikä ihana retki siitä tulikaan! Tuntikausien matka Vaasaan, siis Pohjanmaalle, ihan vähän hirvitti. Vaikka rakastan junamatkailua, voi pitkä matka muuttua puuduttavaksi. Nyt ilonpito kuitenkin alkoi heti ensi hetkistä ja remakka naurunrekotus kaikui ravintolavaunun kabinetistamme (anteeksi kanssamatkustajat, tämä tulee toivottavasti toistumaan). Viihdytimme itseämme keksimällä kyröaiheisia vitsejä. Söin myös elämäni ensimmäiset ravintolavaunulihapullat!

Isokyrössä, Kyrö Distilleryn tislaamon pihapiirissä järjestettävä Kyröfest markkinoi itseään rehellisen hifistelyn festivaalina, ja sitä se todella oli. Iltamme alkoi Juurella-ravintolan festarimenulla, ja voi luoja miten se oli ihana! Paahdetut kaalit ja sydänsalaatit sulattavat sydämeni aina. Niin myös tällä kertaa, alkuruuaksi tarjoiltuna. Pääruuaksi tarjoiltu siikamureke eäilytti etukäteen. Haluaisin pitää kovasti erilaisista kalaruuista, mutta valitettavasti en yleensä vain pidä – en, vaikka kuinka saisin täydellisesti valmistettuja huippuravintolakaloja, en vain innostu valkolihaisista kaloista. Syön siis kalani lohifileinä, kalapuikkoina ja sushina. Juurella-menu kuitenkin siikamurekkeineen teki poikkeuksen ja nautin siitä valtavasti. Niinikään mesiangervo-paahtovanukas sai miltei itkemään ja toivomaan, että jälkiruokaa tarjoiltaisi esim. kahdeksan kierrosta. Paahtovanukas on ikuinen ja pysyvä suosikkini, Juurellan paahtovanukas vielä parhaistakin parhain.

Festivaali keskittyi hifistelyyn muutenkin – tarjolla oli kauniin taiteen lisäksi mm. villiyrttiannoksia ja tietysti laadukkaita cocktaileja ja panimotuotteita. Niihin riitti myyntiä ja kiinnostusta, mutta sydämeni sulatti kuitenkin alueen keskellä sijainnut rehellinen grillimakkarakoju, jonka luo oli läpi illan noin 45 minuutin pituinen jono. Nautin suuresti fine diningista ja rehellisestä hifistelystä, mutta vähän viilenevässä ja humaltuvassa kesäillassa perinteinen grillimakkara on vaan ehkä parasta mitä voi olla.

Illallisen jälkeen lähdimme tislaamokierrokselle. En tiedä uskotteko tai tiedättekö, mutta erilaiset alkoholit kiinnostavat itseäni. Silti vähän pitkä päivä, päivän ja illan aikana tapahtunut siemailu ja malttamaton odotus illan festarihihellyksiin auringonlaskussa söivät keskittymiskykyä – teki mieli supatella ja hihitellä koko tislaamokierroksen läpi. Silti kierroksen lopulla, kaikkien eteenpäin toimitusta odottavien pullolavojen ohi kävellessä koin iloa toisten puolesta – että joku on onnistunut hiukan suuruudenhullultakin kuulostaneessa ajatuksessaan. Uuden tislaamorakennuksen myötä tuotantovolyymi vielä moninkertaistuu. Se on ihana ja onnellinen ajatus. Iloiset ajatukseni kuitenkin yltyivät ääneenhihitykseksi uudessa, vielä käyttöönvihkimättömässä tislaamorakennuksessa. Ei onnesta ja ilosta, vaan ihan vain huvituksesta: tuotantotilan tislauslaitteistot näyttivät valtavilta anustapeilta. Älkääkä katsoko minua merkitsevän epäilevästi, sillä myös muut tunnistivat yhdennäköisyyden. Katsokaa vaikka itse:


 Tislaamokierroksen jälkeen opimme vielä tekemään tyrnimarjoilla maustetut Sainio-drinkit – joita sitten baaritiskiltä noudettuna joinkin loppuillan. Se oli sitä paitsi hieno terveyttä edistävä ratkaisukin, sillä yksi tyrnimarja sisältää C-vitamiinia enemmän kuin appelsiini! Terveysviina tiellä pitää, kuten meillä päin sanotaan.

Kyröfestin musiikkitarjonnan suhteen luotin hurjimmat menohetket superihanan Windows95manin käsiin – ja se kannatti. Windows95man soitti mielettömän setin 1990- ja 2000-luvun alun menobiisejä (ja hieman yllättävän Löikö mörkö sisään -lisäyksen). Joka biisin kohdalla oli jo vähän että huhuhu nyt on niin väsynyt ja hikinen, että pakko levätä seuraava biisi ja sitten alkaa joku älytön superhitti (kuten Spaissareiden Wannabe), joka on yksinkertaisesti vaan pakko reivata läpi, vaikka epäileekin kuolevansa heti sen jälkeen.

Mutta en kuollut, vaan tunsin olevani enemmän elossa ja onnellinen kuin aiemmin. Yhtäkkiä siinä ympärillä tanssivia ystäviä katsoessani tunsin, että kesä oli saanut täyttymyksensä ja kruununsa. Siinä hetkessä en surrut sitä, että kesä ehkä jonain päivänä loppuu – ei vielä siihen iltaan, mutta vaikka loppuisikin, jäisi ihana Kyröfestin ilta kauniiksi loppukohtaukseksi.

Siinä hetkessä kesä oli yhtäkkiä ihanasti täydelliseksi tislautunut jalo juoma, jonka tiiviisti mieleen sulkevaksi korkiksi Kyröfestin yö kauniisti laskeutui.