Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kahvipaahtimon kulmilla

Kaupallinen yhteistyö: Kulta Katriina Vaikka jo teininä haaveilin Helsingistä ja suurista ympyröistä, on hassua, kuinka pienelle aluee...

Kaupallinen yhteistyö: Kulta Katriina

Vaikka jo teininä haaveilin Helsingistä ja suurista ympyröistä, on hassua, kuinka pienelle alueelle elämäni on Helsingissä aina keskittynyt.

Kotikylän paras ystäväni oli minua vuotta vanhempi ja muutti yläasteen jälkeen lukioon Helsinkiin. Minusta tuli heti vakituinen viikonloppuvieras hänen Vallilan kodissaan. Kesäisin vierailuni kestivät pidempään ja ystäväni työskennellessä Lintsillä minä kipitin pitkin Sturenkatua häntä moikkaamaan ja nauttimaan salaisista ilmaiskierroksista laitteissa ja narunvedoissa. Suuntavaistottomalle maalaispojalle Vallilan paahtimo oli suutamerkki, jonka kohdalta piti kääntyä.


Vallilan kahvipaahtimo jäi keskeiseksi maamerkiksi mieleeni jo silloin. Vallilan paahtimossa valmistuvat myös Kulta Katriinan kahvit. Muistan voimakkaan kahvin tuoksun jo teinivuosiltani, jolloin en vielä juonut kahvia. Tuoksu oli samaan aikaan huumaava ja jotenkin houkuttelevan vieras. En juonut kahvia enkä tiennyt, pidinkö kaikkialla leijuvasta kahvin tuoksustakaan. Silti siitä tuli osa minun Helsinkiäni ja kaikkea sitä, mistä haaveilin ja toivoin elämäni tulevaisuudessa koostuvan: seikkailuista, suuremmista ympyröistä, rakkaudesta ja tiedostavista, avarakatseisista kaupungin asukkaista, joiden kanssa ei tarvitsisi pelätä tai tuntea itseään vähempiarvoiseksi.

Vuosia myöhemmin olin aloittanut varovaisen kahvinjuonnin. Kahvinjuojan urani itseasiassa alkoi työkeikalla ristiäisiä kuvaamassa. Ylpeä ja innokas isoäiti kaatoi minulle suuren kupin kahvia, koska täytyyhän nyt kuvaajankin kahville ehtiä. En ehtinyt vinkaista väliin edes pyyntöä runsaasta maitovarasta – muki kun oli täynnä. Tein, mitä kohteliaan yrittäjän oli tehtävä, ja hörppäsin kahvimukilliseni kunnialla.

Ja huomasin, että kahvi ei sittenkään ollut kamalaa, vaan varsin miellyttävää. Ensin join kotioloissa pikakahvia – en halunnut kahvinkeitintä pieneen keittiööni tilaa viemään. Myöhemmin huomasin, että pikakahvi on juuri sitä, mitä se on: tarkoitettu väliaikaisiin ja pikaisiin kahvihetkiin, joissa aikaa tai mahdollisuutta keittelyihin ei ole. Hankin pressopannun, kerroin tästä merkittävästä muutoksesta elämässäni sosiaalisessa mediassa ja sain heti leikkisiä varoituksia siitä, kuinka seuraava vaihe onkin se, että hankin nurkat väärälleen erilaisia kahvipannuja, kahvimyllyjä, paahtoasteita ja papulajeja. Naureskelin, että eiköhän tämä riitä, kahvimyllyt ja pavut ainakin kuulostavat kovin vierailta.

Kuten arvata saattaa, olin aika väärässä. Pian tämän keskustelun jälkeen löysin itseni muuttamasta Helsinkiin - minnekäs muuallekaan kuin aivan niille teinivuosilta tutuille Vallilan paahtimon kulmille. Elinpiirinsä voi pitää pienenä, vaikka asuisikin suuressa kaupungissa. Niitä toivomiani uusia ihmisiä löytyi, pyytämättä ja äkkiä.  Heidän mukanaan tulivat loputtomat kahvihetket, jauhatusasteet, mutteripannut ja erikoiskahvit. Haparoivasta peruskahvinjuojasta tuli espresson suuri ystävä, joka oppi, miten ylellistä ja ihanaa on kaataa kahvin joukkoon kermaa tai kuinka ihanaa kauramaitovaahto kahvissa onkaan. Mutteripannut kihisten vietimme pitkiä aamuja, päiviä, iltapäiviä ja iltoja syventyen välillä painokkaisiin keskusteluihin yhteiskunnasta, yhdenvertaisuudesta ja feminismistä. Kotiini livahti eri kokoisia pressopannuja ja lopulta mutteripannukin. Kahvimylly vielä puuttuu, mutta siitäkin haaveilen. Uuden poikaystäväni luo taas vein kahvipaketin ja pressopannun jo ennen hammasharjaa. Hän kun ei juo kahvia – vielä.

Ensimmäisinä Helsingin kesinäni tein valokuvaajan töitä festareilla ympäri Suomea. Palasin usein kotiin viimeisen festaripäivän jälkeen yöbussilla, jonka kyydistä oli kätevä jäädä juuri kotini kulmalle. Kesäisen aamuyön valoisa hämärä ja auringonnousu olivat kauneimpia hetkiä koskaan. Jylhä kahvipaahtimo valokyltteineen ja sen vierestä nouseva Sturenkatu, jolla kiemurtelevat raitiovaunukiskot näyttivät nousevan auringon valossa rinnettä valuvilta laavavanoilta. Hiljaisuus ja rauha oli juuri laskeutunut kaupungin osaan - kello oli sopivasti juuri sen verran, että baarit olivat sulkeutuneet ja asiakkaat kömpineet koteihinsa eikä aamuelämä ollut vielä herännyt. Vain viimeiset, suloisen huterat juhlijat huojuivat jatkoilta koteihinsa tai istuivat katukiveyksien reunoilla.


 Muistan ensimmäisenä Helsingin aamunani nauttineeni aamupalaa kahveineen ikkunalaudalla (juuri sellaisella leveällä ikkunalaudalla, josta teini-ikäisenäkin olin haaveillut). Ikkuna oli auki, ja Vallilasta tuttu kahvipaahtimon tuoksu tulvi kevätaamun mukana sisään. Teen samoin edelleenkin. Avaan ikkunan selälleen ja katan muhkean aamiaiseni ikkunalaudalle. Kahvien tuoksut sekoittuvat kauniisti: vastakeitetty kahvi kupissa nenäni alla, ja vastapaahdettu kahvi paahtimolla kulman takana.

Vaikka olen taipuvainen synkkyyteen ja kaikkien maailman murheiden pohtimiseen, niin näinä aamuhetkinä olen useimmiten onnellinen: kahvin tuoksu palauttaa mieleeni aina onnellisuuden tunteen, jolloin olin juuri rantautunut Helsinkiin. Uuteen kotiini. Mukana roikkuvat huolet ja murheet eivät poistu onnellisilla ajatuksilla, mutta sisäänleijaileva kahvintuoksu on tehnyt päivästä aina vähän paremman.

Tsekkaa myös Vallilan paahtimo -podcast, jonka avausjaksossa puhumme yhdenvertaisuudesta ja vähän kahvistakin Kalenterikarjun kanssa.

You Might Also Like

0 kommenttia