Roosa!!! Ostan meille liput joululahjaksi!!!, kirjoitin hädissäni ja riehaantuneena Facebookiin tägäten ystäväni Roosan, kun viime syksynä Kansallisteatteri ilmoitti järjestävänsä keväällä, siis syksyllä ajateltuna ikuisuuksien päästä, Homo! Slava! Musta Saara!-konsertin, jossa esitettäisiin kappaleita Pirkko Saision ja Jussi Tuurnan musikaaleista

Se ikuisuuksia kestävä hirveän pitkä aika menikin hetkessä, ja nyt konsertistakin on jo pari viikkoa. Mutta voi luoja, miten ihana konsertti se olikaan. Itketti, nauratti, itketti enemmän, hurmioitutti, pyörrytti, lumosi ja taas vähän itketti ja nauratti.

Vakaista aikomuksista huolimatta Slava ja Musta Saara jäivät itseltäni näkemättä. Siitä huolimatta kappaleet olivat vaikuttavia ja vetivät tehokkaasti omiin maailmoihinsa. Homo!-musikaalin sen sijaan olen nähnyt sekä Kansallisteatterissa että Kaarinan nuorisoteatterissa – siis kaikissa teattereissa, jotka musikaalia ovat esittäneet. Homo! on myös minua ja Roosaa vahvasti yhdistävä asia. Olemme molemmat musikaalin lähes hysteerisiä faneja – välillä kommunikoimme sujuvasti käyttäen musikaalin repliikkejä ja laulujen sanoja. Nopean lipunostomme ansiosta saimme paikat eturivistä keskeltä. Jopa Kansallisteatteri kommentoi Facebookissa nopeaa lippuostoani. Saatoin olla jopa ensimmäinen lipun ostaja.

Hartaan fanituksen vuoksi oli ihanaa päästä kuulemaan kappaleita vielä kerran livenä – musikaalista tehtyä levyä kuuntelen tietysti edelleen jatkuvasti. Homon ensi-illasta on kahdeksan vuotta, ja Suomi on siinä ajassa muuttunut yllättävän paljon: tasa-arvoinen avioliittolaki on saatu läpi ja voimaan ja lausunnoillaan näytelmää suuresti inspiroinut Päivi Räsänen on kadonnut näkymättömäksi rivikansanedustajaksi. Silti kappaleet ja musikaalin maailma tuntuvat yhä raikkailta ja todellisilta.


Konserttia oli siis odotettu pitkään ja hartaasti – ja lopulta ihana sunnuntai Kansallisteatterissa koitti. Itse olin tehnyt sillä lailla tyhmästi että olin käyttänyt edellisenä iltana runsaasti alkoholia Tampereella. Päivä oli rapsakka ja junamatka Helsinkiin oli koitua kohtalokseni, mutta runsas mehutankkaus ja teatterin tuulikaapissa lisätty ripsiväri muuttivat minut ehdaksi kulttuuritädiksi, joka ei vähästä hätkähdä, vaan nauttii elämästä ja kulttuurista.

Ja voi mitä kulttuuria se olikaan! Konsertti oli ymmärtääkseni toteutettu täysin talkoovoimin. Lavalla nähtiin paljon nuoria teatterintekijöitä, joita olen sattumalta päässyt näkemään erilaisissa kulttuuririennoissa jo aiemminkin tänä vuonna. Nuorten, tulevaisuuden lupauksien lisäksi lavalla nähtiin myös näytelmien alkuperäisiä näyttelijöitä: Homo!-musikaalin alkuperäisnäyttelijöistä lavalla vierailivat Olavi Uusivirta, Riku Nieminen ja Johannes Holopainen. Olin kuvitellut konsertin olevan vain konsertti ja se olisi sellaisenaankin ollut kerrassaan hurmaava. Lisäkierroksia hurmokseni kuitenkin sai, kun pelkkien laulujen sijaan nähtiin kokonaisia kohtauksia musikaaleista. Yksi Homon suosikkikohtauksistani, Pisuaaripoikien laulu, oli toteutettu erityisen upeasti Out'n'loud -kuoron täydentämänä.

Väliajalla olimme vain niin tunnekuohuissa ja fiiliksissä konsertin uskomattomasta fiiliksestä ja tunnelmasta. Konsertin esiintyjäjoukosta huokui hyvä fiilis ja tekemisen riemu. Tekemisen riemusta mukaan varmasti oli lähdettykin – mitään taloudellista järkeä konsertissa tuskin oli. Oli myös hauska nähdä Helsingin kulttuurihomot, siis paljon tuttuja, yhteen paikkaan kerääntyneenä – Pirkko Saision ja Jussi Tuurnan tuotannolle perustuva konsertti tietysti onkin erinomainen keino kerätä kulttuurihomot yhteen paikkaan. Saisipa tästä vaikka kuukausittaisen perinteen, en panisi yhtään pahakseni.

Konsertin toisella puoliajalla lavalla pyörähti useampikin legendaarinen taiteilija: Ulla Tapaninen, Sinikka Sokka, Juha Muje,  Puntti Valtonen ja tietenkin Pirkko Saisio. Ensimmäisellä puoliajalla tunnelma oli jotenkin riehakkaampi ja innostuneempi, mutta varsinkin toisella puoliajalla jäin vain suu auki toljottamaan ja kuuntelemaan sitä lahjakkuutta ja taiteen tasoa, mitä lavalle kerta toisensa jälkeen ilmestyi.

Reilusti yliajalle venyneen konsertin jälkeen olo oli pökertynyt, epäuskoinen, euforinen ja tyystin hurmioitunut. Nälkä, kylmyys, väsymys ja selkää painava reppu eivät haitanneet, kaikki oli vain ihanaa. Upea konsertti veti sanattomaksi, mutta yksi lausahdus suustani tiettävästi tipahti:

"Pitää alkaa kyl käydä teatterissa niinku koko ajan."