Vihdoin joulukuun alussa pääsin katsomaan Helsingin kaupunginteatterin laajaa kiitosta saaneen Kinky Bootsin! Kinky Boots on ollut ymmärtääkseni jopa poikkeuksellisen suosittu – näytökset ovat tällä hetkellä loppuunmyytyjä maaliskuun puoliväliin saakka. Omat pressilippuni onnistuin saamaan peruutuspaikoille. Jos Kinky Boots on vielä näkemättä, mutta mielessä, kannattaa liput hankkia hetimiten.

Konkurssikypsän kenkätehtaan mallistollaan pelastavasta drag queenistä kertova Kinky Boots ei ollut itselleni alunperin kovinkaan tuttu – ankeudellaan tyrmistyttänyt Myrskyluodon Maija taas kirveli edelleen minun ja Helsingin kaupunginteatterin välillä, vaikka olen kokenut HKT:n parissa myös paljon suurta iloa ja nautintoa. Silti hiukan jännitti, sillä sen verran tiesin, että Kinky Bootsiin sisältyy paljon sellaista, jonka kanssa olisi helppoa mennä hurjaa vauhtia päin helvettiä. Ensi-illan jälkeen somekanavat ja kulttuurisivut kuitenkin täyttyivät ylistävistä kommenteista. Täysin ansaitusti.


Kinky Boots toimii nimittäin hienosti! Jopa niin täydellisesti, että näytelmästä on vaikea sanoa oikein mitään. Jälkeenpäin näkemästämme seuralaiseni kanssa puhuessamme jäimme vain toistelemaan sitä, kuinka hyvä esitys oli, ja että olipa kiva käydä katsomassa. Täydellisyydessä ei oikein ollut keskustelun aihetta. Sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien teemojen valtavirtainen käsittely esimerkiksi viihteessä harvoin tuo enää itseni tyyppiselle inessä skenessä olevalle katsojalle kovin suuria oivalluksia – ei tunnu tarpeelliselta keskustella itsestäänselvyyksistä, kuten sukupuolen ilmaisun moninaisuudesta tai siitä, miten tärkeää on hyväksyä erilaisuus. Kiinnostavista teemoista huolimatta Kinky Bootsin tyyppisiä teatterikappaleita ei sinänsä olekaan tehty asiaan tiukasti ja tarkasti vihkiytyneitä ihmisiä varten (vaikka samaistuminen ja itsensä kaltaisten näkeminen tärkeää onkin) – vaan suurelle, tavanomaiselle enemmistölle, jolle Kinky Boots varmasti toi suuriakin oivalluksia ja tunne-elämyksiä.

 Erilaisuuden hyväksymisen teemojen sijaan mietin itse enemmänkin drag queen -kulttuuria Suomessa ja maailmalla: miksi drag-kulttuuriin liittyy niin vahvasti kovakuorisuus ja tylypuheisuus? En itse jaksa olla kovinkaan kiinnostunut monistakaan dragin tekijöistä (Ru Paul's Drag Racen vuodesta toiseen jatkuva suosio on minusta käsittämätöntä) juurikin kovuuden ja tunteettomuuden vuoksi. Loputtoman kovan kuoren sijaan kiinnostavampaa olisi nähdä välillä herkkyyttä ja inhimillisyyttäkin. Tätä puolta onneksi tarjotaan myös Kinky Bootsissa.

Samuel Harjanne on ohjannut musikaalin napakasti omalla vahvalla kyvyllään. Malttamattomana jään odottamaan ensi syksyä, jolloin HKT:llä saa ensi-iltansa niinikään Harjanteen ohjaama Disney-musikaali Pieni merenneito.  

Kuten sanottua, koko musikaali toimii ärsyttävän täydellisesti. Suurin riemu syntyy drag queen Lolan (Lauri Mikkola) ja Lolan enkeli-drag-ryhmän ollessa lavalla. Henkeä pidätellen miettii, miten tanssijoiden vartalot voivat ylipäätään taipua tällaiseen - vielä hirvittäviin korkoihin ja toinen toistaan mielikuvituksellisempiin asuihin puettuna. Tanssiryhmä (Anton Engström, Paavo Kääriäinen, Tomi Lappi, Jero Mäkeläinen, Henri Sarajärvi, Christoffer Strandberg) Lauri Mikkolan johdolla hurmaa ja luo lavalle sellaisia maailmoja, joista suunnilleen kaikki HLBTIQ-skenen ihmeet nähnytkin katsoja yllättyy.