Tiedän, aivan helvetin typerää ja ärsytän omalla ajatuksellani itseänikin, mutta sieltä se taas tuli.

Tajusin alkuviikosta, että pian on juhannus. Sitten on heinäkuu. Alaspäin viettävä, loppua kohti vyöryvää vauhtia kiihdyttävä loppusuora.

Ja sitten kohta kesä loppuu.

Moni varmasti jakaa tunteen kesän loppumisen pelosta. Sellainen painostava tunne rinnassa. Kaiherrus siitä, mitä kaikkea on jäänyt kokematta, mikä kaikki on jo koettu, eikä ole enää odotettavissa. Kuinka illat pimenevät, alkukesän odotus ja lempeä vaaleanvihreys ovat poissa. Kaikki kypsyy tukalaksi tummanvihreäksi vain mädäntyäkseen ja kuihtuakseen pois.
Omat kesäviikonloppuni kuluvat festarikuvauksissa esimerkiksi Jyväskylässä, Tampereella, Jämsässä – ei seikkailuntäyteisiä kesäviikonloppuja Turussa tai Helsingissä ennen elokuun loppua. Festarikuvauksetkin ovat ihania, mutta tietysti aivan eri asia kuin uskomattomissa seikkailuissa sukeltelu läpi kesän. Ehkä sellaisia sukeltelukesiä ei enää tule. Tämä kesä on varmaan monessakin mielessä vähän sellainen murrosvaihe.


Vaikka onhan tämä kesä ollut uskomaton jo tähän asti – ennen kesäkuuta vietettiin jo loputtomalta tuntuvaa hellekesää. Monesti tässä vaiheessa kesää vielä odotellaan säiden lämpiämistä ja puhutaan siitä, kuinka sitten kun on kesä. Tämä kesä on sellainen, josta puhutaan uutiskatsauksissa ja sääpäiväkirjoissa vielä vuosia. Kuinka oli ennätyskuivaa, pienikin kipinä poltti koko pitäjän ja pihojen siileille piti kantaa vettä. Sellainen kesä, jota olen odottanut, sellainen kesä, jota rakastan.

Siksi tuntuu erityisen kovana pistona sydämessä, etten ole monestakaan syystä osannut tai voinut nauttia tästä kesästä niin paljoa kuin olisi pitänyt.

Eilen säätila enteili suurta rytinää ja myrskyä. Taivas täyttyi hetkessä sinisenmustista pilvistä, ukkosenpelkoisimmat kaivautuivat kumisaappaat jalassa kauas ikkunoista ja pistorasioista. Odotettavissa oli koko maan virvoittava rankkasade, tolkuton jytinä ja ryminä ja kaiken jälkeen jotenkin puhdistunut ja keventynyt maailma.


Vaan ei. Välähti kerran ja satoi muutaman minuutin. Sitten taivas selkeni ja toiselle puolelle taloa piirtyi uskomattoman kirkas tuplasateenkaari. Parinkymmenen minuutin jälkeen taivas oli kirkkaansininen ja pilvetön.

Istuimme porukalla kuka missäkin näpertämässä jotain omaansa. Taivasta katsellessa yksi puhui siitä, miten on oikeastaan paras aika. Juhannus on tulossa, yö on vielä valoisa ja niin moni asia on vielä mahdollinen, tai on ainakin tunne asioiden mahdollisuudesta. Että täytyy olla onnellinen siitä, että saa olla tässä hetkessä.

Ja niinhän se on. Myrskyn jälkeen on pouta sää. Vielä on kesää jäljellä. Kai se tästä, myrsky kerrallaan.