Useinkin on saanut nähdä otsikoita ihmisistä, jotka haluavat muuttua Barbie-nukeiksi. Miehiä ja naisia, Suomessa ja ulkomailla. Moni heistä on lähtenyt unelmaansa toteuttamaankin kauneuskirurgisilla operaatioilla, vaihtelevin lopputuloksin. Noin radikaalit projektit tuntuvat toki aika hurjilta – ja sitä ne tietysti ovatkin.

Mutta silti, nyt ja varsinkin Kansallismuseon Barbie-näyttelyn nähtyäni, haluaisin eniten maailmassa olla Barbie.

En tiedä muista, mutta itselleni Barbie ei ollut mikään ulkonäköihanne tai -paineiden luoja. Ehkä sitä ei edes ajatellut lapsena. Toisaalta Barbie "tyttöjen juttuna" suuntasi mahdolliset paineensakin enemmän tyttöihin. Ja toisaalta olin lapsena muutenkin epämiellyttävän pulla, jolloin Barbielta näyttäminen oli sukupuoleenkin katsomatta kaukainen ajatus.

Enemmänkin Barbie oli kuva aikuisuudesta ja onnellisesta elämästä – sellaisesta, jota ei tietenkään ole olemassa, mutta josta oli ihana haaveilla. Jos sittenkin. Toisaalta kaikessa muovisessa onnessaankin Barbieen liittyi traagisuutta ja väärien valintojen lopullisuutta: uinnin pilaamat Barbien hiukset eivät korjaannu edes hoitoaineella, eikä virheeksi osoittautunut lyhyt hiusmalli korjaannu hiustenkasvulla.

Ja jos jokin ei onnistunut, saattoi aina vaihtaa elämäänsä ja tyyliään tuhansista vaihtoehdoista toiseen. Olla seuraavana päivänä presidentti, sitten elokuvanäyttelijä ja siirtyä sen jälkeen astronautiksi. Pukeutua mitä mielikuvituksellisimpiin asuihin, jopa luksusmuodin huippunimiin, ja näyttää silti aina ja vain hyvältä. Vaikka toisin kuvitellaan kaiken pinkin ja muodikkaan pinnan keskellä, ei Barbie ole ollenkaan tyhmä vaan hyvinkin älykäs. Toki muovisuus pelastaa paljon: voi olla älykäs ilman, että tuntee mitään. Kun elämän suurin rakkaus Keniin päättyy, on paketissa odottamassa uusi poikaystävä Blaine, jonka kuitenkin sekä Barbie että koko maailma unohtaa Kenin uuden version ilmestyessä. Ero on spektaakkeli, josta selviää ilman, että keneenkään sattuu. Uusi rakkaus on varma ja sitä seuraava paluu uudistuneen elämänrakkauden luo entistä upeampi. Jälkipolvetkin muistelevat ja kaikki on suurempaa kuin Armilla ja Dannyllä. Edes kuolema ei erota. Koskaan.

Maalaiskylän lapselle Barbien monipuolisuus ei tietenkään välittynyt tässä mitassa. Barbie oli läsnä joulun lelukuvastossa ja lahjapaketeissa, siis kerran tai kaksi vuodessa. Suurempien kokonaisuuksien ja maailmojen luominen oli omissa käsissä, niin konkreettisesti kuin mielikuvituksenkin tasolla. Oma lapsuus ei koskaan tavoittanut edes aavistusta Barbien värikkäästä ja monipuolisesta elämästä, Barbien day spasta tai rantaretkibussista puhumattakaan. 

Kerran muistan saaneeni synttärilahjaksi Barbieauton. Se oli ällistyttävää ja uskomatonta. Barbieauto vei kaiken aivan uudelle tasolle – oli jotain sellaista, mitä en olisi uskonut koskaan saavani. Symbolinen ja kulkuneuvona vähän konkreettinenkin avain ulospääsyyn ja elämästä pakoon, jota en tietoisesti osannut edes haaveilla.

Barbie-näyttelyn jälkeen ajatus on palannut mieleeni. Kaipaan sitä enemmän kuin koskaan. Olisinpa Barbie, tulisipa Barbie-auto, veisipä auto uuteen elämään. Elämään, jossa ei tarvitsisi ajatella tai tuntea. Olisi vain uusi, päivitetty ja paras versio itsestään.

Postauksen kuvat: Veera Korhonen

Barbie-näyttely Kansallismuseossa 26.8.2018 asti.