Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Minä, Simon – aivan tavallinen ja juuri siksi maailman ihanin elokuva

Kaupallinen yhteistyö: Nordisk Film Teini-ikäisenä katsoin valtavan määrän, ehkä suunnilleen kaikki, homoteemaisia elokuvia. Valtavas...


Kaupallinen yhteistyö: Nordisk Film

Teini-ikäisenä katsoin valtavan määrän, ehkä suunnilleen kaikki, homoteemaisia elokuvia. Valtavasta määrästä löytyi yksittäisiä helmiä, paljon silmänruokaa ja loputtomasti onnettomia yrityksiä. Elokuvia ei oikeastaan katsonut niinkään taiteellisista tai viihteellisistä lähtökohdista, vaan ne toimivat enemmänkin pako- ja haavepaikkoina: tulevasta, vapaasta, kaapistatulleesta homoelämästä, jolloin löytää ihanan poikaystävän ja kaikki on paremmin. Toisaalta elokuvien katsominen tyydytti melankoliassa ja omassa onnettomuudessaan rypemisen tarvetta. Oli jotenkin raikastavaa itkeä peiton alla huoneensa pimeydessä traagiselle poikarakkaudelle.

Vaikka noista teinivuosistani on jo aikaa, muistan yhä miltä tuntui, kun pystyi tunnistamaan elokuvasta itsensä, omat tunteensa ja tilanteensa. Se tunne on voimauttava toki kenelle tahansa, mutta erityisen tärkeä vähemmistöön kuuluville, joille samaistumispintaa ei samalla tavalla ole tarjolla joka leffassa, mainoksessa ja sarjassa.


Ja juuri tästä syystä olin valtavan innoissani kuullessani samannimiseen kirjaan perustuvan Minä, Simon (Love, Simon) -elokuvan tulosta myös Suomen valkokankaille. Elokuvassa Simon kaipaa suurta rakkaustarinaa, mutta rakkauden tiellä on este: kukaan ei vielä tiedä hänen pitävän pojista. Simon rakastuu netissä toiseen poikaan, tietämättä mitään pojan henkilöllisyydestä. Pääsin katsomaan elokuvan jo aiemmin tänä vuonna ennakkonäytökseen ja olin täysin myyty: siellä minä, ystäväni ja  Instagramista poimittu valikoima pääkaupunkiseudun sateenkaarevia nuoria nauroimme ja nyyhkytimme kuin synkronoituina aivan täysin samoissa kohdissa. Juuri sitä osuvuutta ja samaistumispintaa, jonka tärkeydestä juuri mainitsin.

Minä, Simon on nimittäin kiistatta maailman ihanimpia elokuvia. Sitä katsoessa putoaa kokonaisvaltaiseen hyvänolon tunteeseen, johon voisi käpertyä ikiajoiksi. Elokuvassa on paljon tyypillisen jenkkiteinikomedian piirteitä, mutta Minä, Simon ei kuitenkaan ole sinnepäinkään, vaan on uskomattoman lempeä, lämminhenkinen ja sopii mainiosti koko perheelle. Minä, Simon on myös elokuva, jota maailma olisi kipeästi tarvinnut jo vuosia sitten.

Ja mikä maailman sateenkaarinuorten kannalta tärkeintä: elokuvan juoni tai draaman kaari ei perustu sille, että päähenkilö tai edes päähenkilön elämänrakkaus kuolee järkyttävällä tavalla tai tulee perheensä hylkäämäksi tullessaan kaapista. Loistavien näyttelijävalintojen ansiosta elokuvan nuoret hahmot tarjoavat loputtomasti samaistumispintaa ja toisaalta muistuttavat teini-iän jo ohittaneita siitä, että se oli just tota, kun kaikessa yrityksessään olla cool onkin kuitenkin hiukan kiusallinen ja pienet asiat kasvavat valtaviksi elämää horjuttaviksi draamoiksi. Nuoret, Simon etunenässä, ovat äärimmäisen tavallisia – eikä homous missään vaiheessa karnevalisoidu, vaan on oikeastaan viimeinen asia, mikä päähenkilössä on merkityksellistä. Uskomatonta mutta totta, tällaiset nuorten elokuvat ovat harvassa.

Vaikka elokuvan ja oman teini-ikäni välillä on tosiaan vuosikausia, yli vuosikymmen, näen siinä hämmentävän suuria yhtymäkohtia omaan nuoruuteeni. Toki jo blogisivustolta löytyvä, sanonyymin nimimerkin suojista seksuaalisuudestaan ja rakkaudenkaipuustaan kirjoitteleva homopoika luo aika suoran yhteyden omaan itseeni ja blogini alkuvuosiin. Eniten hämmennyin kuitenkin elokuvan sähköpostikirjeenvaihdosta: aivan samalla tavalla sauhusi oma gmailini vuonna 2008 yrittäessäni selvittää lähiseutujen anonyymien homopoikien henkilöllisyyksiä. Niin pieniä voivat olla erot eri mantereiden ja aikojen välillä. Muutokset ovat pieniä mutta merkittäviä.

Minä, Simon naurattaa ja itkettää, mutta kuten sanottu, hyvin lämminhenkisesti. Nessut tulevat todennäköisesti tarpeeseen, mutta pääasiassa onnellisten hetkien vuoksi. Kuten elokuvan slogankin sanoo, jokainen ansaitsee suuren rakkaustarinan. Sitä etsiessä ja odottaessa Minä, Simon on mitä parhain tapa viihtyä ja uppoutua teini-ikäisen haavemaailmoihin, oli sitten 15- tai 45-vuotias.

Minä, Simon ensi-illassa 4. toukokuuta 2018! 

You Might Also Like

2 kommenttia

  1. Hieno postaus hienosta leffasta. :) Itse olen nyt sekä lukenut kirjan että nähnyt tämän elokuvan ja pidin molemmista todella paljon. Leffa tosin poikkesi hieman kirjasta, mutta ei se sitten loppujen lopulta haitannut. Tämmöisiä leffoja olisin tosiaan itsekin ollut vailla silloin noin 15 vuotta sitten teininä. Leffan näin pari viikkoa sitten ollessani Lontoossa, ja hyvä että menin katsomaan, koska se ei tänne meidän pienelle paikkakunnalle tule ohjelmistoon. :( Harmittaa todella ja mietinkin, että saisiko sitä tehtyä reissun jonnekin suurempaan kaupunkiin lähiaikoina, koska olisihan tuo elokuva nyt uudemmankin kerran kiva nähdä.

    VastaaPoista
  2. Kiitti hyvästä leffavinkistä! Innostuin tästä jo eilisten Insta-storyjen perusteella, ja piti heti tänään käydä lainaamassa kirja kirjastosta. En ole pitkään aikaan odottanut mitään elokuvaa, mutta tämä alkoi kiinnostaa!

    VastaaPoista