Oli ollut vähän kiireisempää, emmekä olleet nähneet kunnolla ja ajatuksen kanssa vähään aikaan. Melkein joka päivä silti, mutta niin, että piti koohottaa ja touhuta. Ei ehtinyt istua ja jutella, ainakaan rauhassa ja kahdestaan.

Sitten hän vain ehdotti, että voisi olla ihan rauhassa ja kahdestaan, hän voisi tehdä ruokaa, vaikka itsetehtyä pastaa ja kantarellikastiketta kun oli saanut kantarelleja.

Siis itsetehtyä pastaa. Ihan tuosta noin vaan, aivan kuin siinä ei olisi mitään erikoista tai ihmeellistä. Olen tehnyt itse kerran pastaa. Siitä oli rauhallisuus ja oma aika kaukana. Meni tuntikausia, syntyi hirveä sotku eikä pastastakaan tullut kovin hyvää vaan vähän ällöttävää. Internet osaa kertoa, että pastan tekeminen itse sopii mainiosti perheille ja pariskunnille, jotka kaipaavat jotain ihan uutta viikonloppupuuhaa. En tiedä teistä, mutta itse ainakin keksin aika monta parempaa uutta viikonloppupuuhaa pariskunnille.

Mutta hän ei olekaan yhtään niin kuin minä, ainakaan pastanteossa, vaan tietää suunnilleen kaiken ja osaa luontevasti toisella kädellä käsittämättömiä asioita, kuten vaikka pastan tekemisen itse. Niin hän pyyhälsi luokseni, levitti jauhopussit ja leikkuulaudat pöydälle ja kaivoi repusta vieläpä oman pastakoneenkin, vaikka minullakin on (se kerran käytetty) pastakone olemassa.


Minun ei tarvinnut kuulemma muuta kuin istua ja katsoa. Juhlistin tätä kotinäytelmää tekemällä GT:n ja istumalla ikkunalaudalle nauttimaan. Koska hän kuitenkin tietää, mitä somepersoona sekä haluaa että joutuu tekemään, hän hienovaraisesti vihjaisi, että tästä sais kyl taas hienoja kuvia. Ja niinhän siitä saa: puulaudalle levitetyt jauhokeot, viuhtovat kädet, kiiltävät yksityiskohdat pastakoneessa. Ei auttanut kuin hääriä ympärillä kameran kanssa ja samalla tehdä jotain mukatärkeitä pieniä toimenpiteitä, kuten ojentaa vesilasia tai haistella kananmunia. Ja ihastella hiljaa mielessäni ja vähän ääneenkin, kuinka ihanalta ja komealta hän näyttääkään valkoisessa paidassa, lippis päässä, taikinan pöllytessä iltahämärässä ja käsien viuhtoessa osaavasti ja luontevasti taikinan parissa.



Kaltaiseni pastahiiri syö suhteellisen onnellisena vaikka ylikypsää halpisspagettia ketsupilla. Mutta kyllä tällaisessa itsetehdyssä pastassa on jotenkin aivan oma tunnelmansa: jotenkin herkkä ja hauras, jonka voi tuhota hyvinkin pienellä, esimerkiksi sillä ylikypsyydellä ja ketsupilla. Kantarellikermakastike kruunasi kaiken, hienovarainen pasta ja maukkaat sienet hyväilevät ja tukevat toisiaan. Aivan kuin, no vaikka, vastarakastunut pari. Tarkasta seuraamisesta huolimatta en osaa antaa tarkkaa ohjetta kastikkeeseen, mutta etteköhän te itsekin osaa: oikeaa kermaa ja sieniä, vähän mausteita. Hyvä tulee.

 Aterian päätteeksi voi vain huokailla onnellisena.