Sunnuntaina palasin aamulla 04:45 Jyväskylästä Suomipop-festivaaleja kuvaamasta. Olin niin väsynyt, etten pystynyt kiipeämään parvelle, vaan rojahdin luonani majailleen ystävän jäljiltä lattialle jääneelle patjalle. Pian kahdeksan jälkeen herätyskellon heleä heläjä herätti minut unestani (älä herätä mua unesta t. mikael gabriel) valmistautumaan Suureen Juhlaan.

Oli nimittäin nuorimman pikkusiskoni rippijuhlapäivä!

Sinänsä ajatus oli täysin absurdi: omista rippijuhlistani on aikaa muutama hassu vuosi. Kuin viime kesänä olisin UFFin kamalassa hippikauluspaidassa ja rastoissani rahan ja uuden kameran kiilto silmissäni viilettänyt kirkkomaalla Pyhän Hengen jo ennen konfirmointia unohtaneena. Niin vain jouduin myöntämään, että omista rippijuhlistani on jo 12 vuotta. KAKSITOISTA. Kuin Jeesuksella opetuslapsia. Vahvaa symboliikkaa, vahvaa symboliikkaa, kertakaikkiaan.

Maallistuneena seurakuntalaisena koin riittäväksi saapua kirkonmenoihin niin, että ehdin napata muutaman kuvan albat päällä kirkon edessä veisaavasta siskostani ja muista rippinuorista. Huvittuneena panin merkille, että kirkon pihamaalle oli muodostunut ikäänkuin varjojumalanpalvelus: huomattavasti mukavampaahan se kyllä olikin kesäpäivästä nauttia kirkon pihamaalla kuin kivikirkon viileydessä.

Kesken ehtoollisen purjehdin halki kirkkokäytävän mustissa paljettihousuissani ja syntisen rienaavasti narisevassa nahkatakissani. Tuhahdusten kohahdus kaikui kirkon hiljaisuudessa vain papin hiljaisen öylätinsiunausmantran kaikuessa.



Ja siinä jokin tunnistamaton voima jysähti jonnekin poskionteloiden tuntumaan niin, että silmät vähän kostuivat: pieni pikkusiskoni onkin yhtäkkiä kamalan suuri. Ei ole kuin hetki (15 vuotta) kun luin jännittyneenä Seita Parkkolan ja Niina Revon Ruttolinnaa mummulan sohvannurkassa kun puhelin soi, että nyt sisko on syntynyt. Konfirmaatio tilaisuutena ei sentään liikuttanut, mutta onhan se sellainen merkkipaalu: että nuori ei ole enää esimerkiksi kuusi viikkoa tai kolme vuotta vanha. Siinä se ajelee omalla skootterilla ihan mopokortin kanssa ja kertoo millaista oli Ruisrockissa.

Tai sitten rippinuoret ovat vuosi vuodelta nuorempia.


Kirkosta selvittyämme vietimme iloisen ja leppoisan juhlan. Jossain vaiheessa huomasin ihanien paljettihousujeni teurastavan ihanan paitani helman täysin raastetuksi ja kaikessa hiljaisuudessa vaihdoin juhlahousut vähän tunkkaisiin kesärymyämisshortseihini, jotka ovat toki ehkä kolme vuotta sitten olleet mustat ja siistit. Juhlaa vietimme ihanassa ja idyllisessä Majatalo Myötätuulessa, jossa olen viettänyt esimerkiksi useita ihania juhannuksia. Myötätuuli on kertakaikkisen ihana paikka ja tunnelmaltaan ainutlaatuinen: harvaan paikkaan on niin helppoa ja kodintuntuista mennä ja tulla.

Kotimatka juhlista taittui ihanasti ilta-auringossa, eväskakkulaatikko sylissä Ultra Bran soidessa. Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä ja yllättävä hellä rapsutus polvelle ja jo kirkossa tuntunut voima liikkui taas kyynelkanavissa ja vatsanpohjassa.