Palasin Turkuun.

Kaikki lähti väärille urille jo junassa. Oli jotenkin haikeaa lähteä Turusta, toisaalta oli ikävä Helsinkiin. Haaveilin leppoisasta junamatkasta tyhjässä työskentelyhytissä. Lopputuloksena ahtauduin täyteen työskentelyhyttiin, jossa ensimmäiset 20 minuuttia kiinalaismies huusi puhelimeen, pahoitteli meille puheluaan vuolaasti ja soitti vielä yhdeksän huutopuhelua lisää.

Helsinkiin päästyäni olin irtautunut ruumiista, maailmasta, mielenrauhasta, hyvinvoinnista, yhteiskunnasta ja elämästä. Satoi helvetisti lunta ja oli kylmä, kantamukset painoivat loputtomasti. Olin tietysti pukeutunut nilkat paljastaviin housuihin ja sukkiin, koska eihän nyt toukokuussa enää mikään kylmä tule. Lumisade ahdisti. Kerran vuosia sitten on voinut sataa toukokuussa lunta, se on eksoottista ja yllättävää, mutta useita kertoja päivässä toistuva lumisade euroviisuviikolla on vain ja ainoastaan ahdistavaa ja pelottavaa. Kävelin pyöräkaistaa, koska kanadahanhet olivat täyttäneet kävelytien. Lumisade yltyi ja käveleminen kiinnosti entistä vähemmän, mutta silti kävelin. Kotimatka oli loputon, vaikka onkin verrattain lyhyt.

Kotona odotti katastrofi. Se johtuu siitä, että lähdin kotoani perjantaina sekä kiireessä että krapulassa. On muuten maailman paskin yhdistelmä lähteä mihinkään. Kiireen ja krapulan lisäksi olin perjantaina pessyt epäonnistuneesti kolme koneellista pyykkiä pyykkituvassa, tajunnut etten ehdi kuivata niitä kuivausrummussa tai -huoneessa, raahannut kolme koneellista märältä, jonkin aikaa kuolleena olleelta eläimeltä haisevaa pyykkiä kotiini, ripustellut ne ikkunaverhoiksi, ovien päälle ja tuolien selkämyksille. Tyhjentänyt vaaterekit ja naulakot ja ripustellut vaatteita niillekin. Levitellyt sukat ja bokserit lattialle jääneelle patjalle, joka on ehkä puhtaampi kuin lattia.


Vaatteet voi aina tunkea johonkin säkkiin ja unohtaa sinne, lohdutin itseäni. Sitten kuitenkin näin jotain, joka oli ikään kuin loppuratkaisu kaikelle.

Olin unohtanut orvokit. Orvokit, joiden iloista ja terhakkaa pönötystä ikkunalaudalla olin vielä perjantaina ihastellut. Arvata saattaa, että muutamaksi päiväksi unohdetut hennot kasvit eivät kauaa odota pelastajaansa. Siellä ne retkottivat pitkin ikkunalautaa, eivät nuupahtaneina vaan aivan loppuun asti kuivattuina.

Kuinka saatoin unohtaa orvokit, joista olin niin onnellinen ja iloinen? Ei sellaisia voi unohtaa, sama kuin unohtaisi lapsen tai lemmikin. Orvokinraatoja elvyttäessäni ehdotin itselleni varovasti, etten koskaan hankkisi lasta tai lemmikkiä. Riittävän autenttinen raadon haju kun tulee jo pyykinpesustani.