En ollut ehtinyt edes muuttaa Helsinkiin, kun Roosa oli jo kutsunut itsensä viikonlopuksi luokseni Helsinkiin. Olinhan ennen kyläilyä ehtinyt asua Helsingissä jo kuusi päivää. Kuusi päivää oli kuitenkin juuri sopiva aika: oli jo sopivasti ikävä ja oli ihanaa ja hauskaa seikkailla yhdessä ympäriinsä.

Villeissä visioissani siinsi ajatus siitä, kuinka ystävän kyläily on hyvä motivaattori sille, että muuttolaatikot on tyhjennetty ja kämppä saatu kuntoon. Kademielin voi sitten maalta isolle kirkolle tullut ihmetellä urbaania cityasuntoa ja kirjoittaa postikortissa kotiseudulle sitä, kuinka kaikki on kuin värikuvalehdestä.

Aivan tähän lopputulokseen ei kuitenkaan päästy, vaan vieraspatja makuupusseineen (classy) levitettiin laatikoiden, kirjapinojen ja nyssyköiden keskelle. Perjantai-iltaa vietimme ikämme mukaisesti. Korkkasimme ikuisuuksia hetkeään odottaneen puistattavan hintaisen mutta jumalaisen punaviinin, söimme juustoja kuunnellen vanhoja Suomi-iskelmiä. Muistelimme lapsuuden ruokamuistoja, mummoloissa syötyjä voileipäkeksejä ja uunilohia ja kuuntelimme ihaillen Reijo Taipaleen komeaa ääntä ja Roosa lupasi antaa mahdollisen miesvauvansa nimeksi Reijo, tribuuttina upealle sinivalkoiselle äänelle.

Lauantaihin kuului yltäkylläinen brunssi ja shoppailua kaupungilla. Kohtasimme myös käsittämättömän tilanteen: osoittautui lähes mahdottomaksi saada lauantaina lounasaikaan hyvää burgeria Helsingin keskustasta. Useampi mieleentuleva paikka aukesi vasta myöhemmin, kolmanteen jonotti kymmeniä ihmisiä. Lopulta hoipuimme varttia vaille tajuntamme nälän vuoksi menettäneinä ravintolaan, joka ei ollut millään tavalla ihmeellinen tai mukava mutta silti kiltisti totesimme että ihan hyvää kiitos kun sekava tarjoilija tiedusteli, millaista oli. On muuten maailman turhin ja typerin kysymys. Aivan kuin kukaan kehtaisi sanoa että no ei tää nyt ollu kyl mitenkää ihmeellistä, ja vaikka kehtaisikin niin tarjoilijan mielenpahoittaminen on tavallaan turhaa ja tarpeetonta, koska sössössä ketjumöyrylässä työskentelevä tarjoilija tuskin voi vaikuttaa asiaan mitenkään. Voisin ehkä kirjoittaa myös monologin siitä, miten on ihan täysin sairasta, että edes on olemassa paskoja ravintoloita.

Joka tapauksessa saimme vatsamme hetkeksi täyteen ja saatoimme jatkaa kaupungilla käyskentelyä. Sovittelimme kreisejä tiimipaitoja, joka tosin näytti hyvältä vain toisella. Näimme myös uskomattoman tyylikkäiden, ei-varmasti-suomalaisten nuorten miesten ihan kreisin slay lit squad gangin, siis en kestä. Yhdellä heistä oli esimerkiksi unikkokuosinen farkkutakki ja hän näytti silti mielettömältä, ei yhtään ennen aikojaan tätiytyneeltä kotitalousopettajalta, kuten useat unikkokuosista farkkutakkia käyttävät aikojen saatossa ovat tehneet. Sykähdyttävä hetki, joka puhututti meitä vielä tuntienkin jälkeen.

Shoppailukierroksen jälkeen nukahdimme vahingossa molemmat. Istuimme hieman pöllämystyneinä ikkunalaudalla juomassa Aperol Spritzejä, joita harjaantumaton olisi voinut erehtyä luulemaan kotiviiniksi. Illalla aikeissamme oli ottaa Helsingin yö ja kaikki Kallion baarit haltuun. Juhlistimme suunnitelmaamme esimerkiksi mansikkafunlight-serbialainen pontikka -juomasekoituksella. Jotenkin kävi ehkä niin, että emme ihan hahmottaneet juomasekoituksiemme sekä Kallion baarien määrää, emmekä loppupeleissä tainneet käydä kolmea enemmässä baarissa. Viimeinen baari oli todella epämääräinen, tuijotimme salaa erästä suosikkinäyttelijää ja muka seurasimme Bostonin ja ehkä Georgian välistä matsia (en muista lajia). Sitten jotenkin jo keksimmekin, että pizza olis aika hyvää, vois hakee pizzat ja mennä sit tosi nopeesti kotiin.

Kotona saimme myös tosi hyvän idean toteuttaa viimeinkin pitkäaikainen haaveeni Instalive-lähetyksestä. Yleisöä oli siis valtavasti, kuten aamuyöstä aina ja puheenaiheet olivat mitä moninaisimpia. Käsittelimme feminismit, vaalit, puolueet, sukupuolet, salattujen elämien erilaiset mafiosohahmot, herraties mitä kaikkea.


Todella epäilyttävästä lauantai-illasta huolimatta sunnuntai oli suloinen! Heräsimme varhain iloisina ja hyvinvoivina, kuuntelimme jatkuvasti Pepe Willbergin Aamua ja teimme päiväkävelyn. Päiväkävelyn jälkeen varmistimme krapulan poissapysymisen päiväsiidereillä. Baarin seinällä oli täytetty kettu. Pieni siideripöhnä ja ikkunan läpi lämmittävä aurinko tuntuivat keväältä.

Illalla tein vielä reilun iltalenkin itsekseni ja iPhonen terveyssovellus kertoi minun kävelleen sunnuntain aikana yli 12 kilometriä. Ihan hyvä krapulapäivä, erittäin hyvä viikonloppu.