Kuten kirjoitin, niin maaliskuun ensimmäinen ja  tasa-arvoisen avioliittolain voimaantulo sen mukana tulivat lopulta tosi äkkiä.

En ollut ehtinyt oikein miettiä mitään juhlajuttuja. Ajattelin, että tottakai sitä nyt jotenkin juhlistetaan, mutta en sen enempiä suunnitellut. Kuitenkin keskiviikko, eli arkipäivä, eli sopimaton juhlapäivä. Yleensähän siis itse juhlin vain viikonloppuna ja silloinkin harvoin.

Juoksin asioilla ympäri Helsinkiä, sitten tajusin ja keksin, että ei perkele, kyllä se on juhlittava, siispä homoskumppajuhliin. Muu juhlaseurue oli laittautunut hartaasti ja huolella, itse rynnistin paikalle märän koiran näköisenä ja -hajuisena. Hiustenkuivaaja ja sateenkaarimaalaukset poskissa kohensivat kuitenkin lookia ja oloa.

Kuvittelin juhlat ns. turvalliseksi ratkaisuksi, juhlakutsussakin kun puhuttiin siitä, miten ei ole tarkoitus ryypätä työkykyä, vaan ottaa lasilliset kuohuvaa juhlan kunniaksi.



Ja no, ne kyllä otettiin. Molemmilla käsillä ja moneen kertaan. Suosikkikuohuvakseni nousi tai ei noussut prosecco, joka maistui erehdyttävästi lihaliemeltä. Alkuillasta varoittelin illan olevan vähän liian pitkällä, jos laulan karaokea, mitä en tee koskaan. Että arvatkaapa vain huomasinko myöhemmin laulavani joraavan juhlaseurueen keskellä että avaa porttis puutarhaasi niin tulen kuin sade. Alkuperäinen Tahdon rakastella sinua on muuten jumalainen kappale. Toivoisin, että jokaista Sannin version Spotify-kuuntelua kohti tulisi kuuntelu myös alkuperäiselle. Se olisi hyvä ja oikein. Omaa tulkintaani taas en olisi välittänyt kuulla edes itse.

Pian alkoi tuntua siltä, että on aika lähteä. Yöpaikkaan kävellessä kuuntelin Maija Vilkkumaan hetkeä aiemmin ilmestynyttä uutta biisiä ja mietin, miten olikin ihanaa juuri tänään vähän pussailla sateessa Kallion yössä.