Muutan Helsinkiin.
Kuten blogistakin olette voineet lukea, on Helsinki houkutellut minua todenteolla ja lähes väkivaltaisesti repien jo hyvän tovin. Tuntuu, että viimeiset puoli vuotta on saanut suhata kaiken aikaa reppu selässä Turun ja Helsingin väliä jos minkä työkeikan, kekkerien tai kokoustamisen vuoksi. 

Samalla olen tajunnut, että olen ajatellut Helsinkiin muuttoa 12 vuotta. KAKSITOISTA. Kaksitoista vuotta on minkä tahansa asian suunnitteluun, pohdiskeluun ja haaveiluun tarpeeksi, ellei liikaa. Monestakin syystä palaset tuntuivat nyt loksahtavan paikalleen. Olisin joutunut joka tapauksessa muuttamaan nykyisestä asunnostani toiseen. Tuntui, että elämäni kaipaa uusia ympyröitä ja ulottuvuuksia. Rakastan Turussa monia paikkoja, niiden läheisyyttä ja helppoutta. Puistoja, kävelykatua, Kauppatoria ja jokirantaa. Ravintoloita, kahviloita, baareja, tapahtumia, museoita, festareita ja teattereita. Päivittäin samassa paikassa vastaantulevia tuntemattomia ihmisiä, tuttuja ihmisiä, kavereita ja ystäviä. Turku on maailman parhaita paikkoja ja Turussa olen elänyt tähän asti onnellisimmat aikani.

Toisaalta niiden onnellisten aikojen päättyminen on tehnyt monista paikoista surullisia. Enkä jaksa ikuisesti liikkua päivittäin paikoissa, jotka tekevät surulliseksi.

Olin ensin muuttoni suhteen varma ja innoissani. Sitten hiipi pelko, ahdistus, suru ja kauhu. Mitä olen tekemässä, teenkö mitään, tapahtuuko tämä oikeasti, tapahtuu, voiko tästä seurata mitään hyvää, onko missään mitään järkeä. Hukunko suuren kaupungin melskeeseen ja kadotan itseni ja kaiken. Menetänkö kaiken ja sitten olen kaikin puolin köyhä ja eksyksissä, tietämättä mitä tehdä.

Toisaalta olen nähnyt ja kuullut ihmisistä, jotka muuttavat kaupungista toiseen hetken mielijohteesta tai lyhyellä varoitusajalla. En tiedä kenenkään menehtyneen tai näivettyneen kaupungista toiseen muuton vuoksi. Olen kaivannut ihmisiä tukemaan ja vakuuttamaan, että tämä on oikein ja onnistuu. Ja tuntenut kylmien solmujen kiertyvän vatsan pohjassa aina kun joku on sanonut tulevansa hirveän surulliseksi kun lähden.

Tätä kirjoittaessakin vähän itkettää. 


En ollut osannut varautua suruun ja vaikeuteen. Tuskin kukaan koskaan osaa ja miksi osaisikaan: ei surullisia asioita ajatella etukäteen. Samaan aikaan koen kuitenkin intoa ja toiveikkuutta. Säännöllisesti ihmiset Helsingistä kyselevät, koska muutan, minne muutan ja koska mennään skumpalle. Hirveään asuntopulaan ja järjettömiin vuokriin vedonneista uhkakuvailijoista huolimatta ihana ja järkevänhintainen kämppä löytyi hetkessä. On aavistus siitä, että olen elämässäni oikeilla jäljillä. Edelleen, takana on vaatimaton 12 vuoden Helsinki-haaveilu.

Haikeuden ja ihan puhtaan lähtemisen surun keskelläkin tuntuu kuitenkin hyvältä. Toiveikkaalta, innostuneelta ja siltä, että mitä vain voi tapahtua. Koska mitä vain voi tapahtua. Kevät on jo alkanut (olen onnellinen, että kevät alkoi niin, että ehdin nähdä sen ensipäivät Turussa) ja kesä tulossa. Pian voin kulkea Hakaniemenrantaa, miettiä poikia ja salmiakkia.

Ja kuten moni on muistuttanut ja olen itsekin itselleni luvannut: voin aina tarvittaessa palata Turkuun. Turku ei katoa minnekään. Kiitos Turku. Olet ollut hyvä.