Aion tällä viikolla kirjoittaa teille vain iloisia asioita! En mitään sellaista väkisin väännettyä seinään liimattua think positive and positive things will happen insert smiley-kumipallokuva here-sössöö, vaan silleen kertoa kivoista ja hyvistä asioista.

Elän juuri nyt vähän luopumisen ja muuttumisen aikoja. Jännittää ja kaikki on hurjaa, vähän pelottavaa ja surullistakin. Silti muutos itsessään on iloista ja onnellista ja haluaisin, että jäisi hyviä fiiliksiä talteen itselle ja jälkipolville.

Tänään oli jotenkin vaivalloinen päivä. Heräsin aamulla liian myöhään siihen, että sain viestin asiasta, jonka olin luvannut tehdä ja unohtanut. Kuvittelin asian muistaessani, että nyt on liian myöhäistä ja olen pilannut kaiken, vaikka viesti käsittelikin asian hoitamista ihan yleisellä, ei vielä pieleen menneellä tasolla. Jäin kuitenkin jotenkin säikähtäneeseen ja levottomaan tilaan makaamaan apaattisena peiton alle.

Mutta sitten nousin! Muistin keittiössä mustuvat banaanit, surautin niistä ja kananmunista taikinan ja tein takavuosien hittiaamiaista, banaanilättyjä. Alkanut viikko tulee olemaan täynnä kauniita ajatuksia ja upeita tarkoitusperiä, mutta lopputulos tulee kuitenkin näyttämään palaneilta sisäelimiltä, ennustin lätyistä Instagram-tilini Instastoryssä.

Lätyt maistuivat kuitenkin autuaallisilta ja sain niistä uskomattomat kosmiset voimat, joiden ansiosta tein melkein kaiken tarvittavan ja enemmänkin. Sitten riensin kauppaan ja kauppamatkalla kaksi blogini lukijaa pysäyttivät minut kadulla. Tällaista ei nykyään tapahdu kovin usein ja olenkin ajatellut, että suuren tähteyden vuoteni ovat takanapäin ja olen siksi vetäytynyt lähiöbaareihin laulamaan karaokea ja kertomaan takavuosien menestyksestäni. No siis en ihan oikeasti, mutta kylläpä ilahduin paljon tästä kohtaamisesta! Minulle on sittenkin yhä kysyntää!


Lisäksi olen valtavan iloinen taannoin hankkimastani uudesta kamerasta. Vastaava vehje oli itseasiassa minulla joskus testilainassa ikuisuuden ja ehdin kiintyä siihen kuin omaani. Toisekseen ajattelin, että kukaan tuskin enää kaipaa vuoden lainassa ollutta vanhaa vehjettä takaisin. Niin vain kävi ja erotuskissani ostin halvemman ja vähemmän ihanan kameran täyttämään jäänyttä aukkoa, mutta eihän se ollut mitenkään sama. Sitten, viimeinkin, eteeni humpsahti uudenveroinen takavuosien ihanuus käytettynä järkevään hintaan. Kärppänä nappasin sen tietenkin heti itselleni ja olen taas onnellinen.

Heti ensimmäisen yhteisen yömme vietinkin itseäni kuvaten ja lopputulos näkyy tässä postauksessa.
Näitäkin kuvia ja yöllä asuntooni lankeavia valoja olen miettinyt koko asumiseni ajan. Jo nyt, puolentoista vuoden asumisen jälkeen, sain tämän aikaan. Viimeisiä hetkiä tässä kyllä olikin.

Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.