Tein pienen piipahduksen Tampereelle, kävin teatterissa ja juopumassa ja viihtymässä teatteriväen kanssa. Hurmaava seikkailu. Harvoin pääsee seuraamaan kamikaze-karaokea, jossa  sattumanvaraisille laulajille valitaan sattumanvarainen biisi, jota laulaja ei tunne. Ja sitten vain lauletaan. Lämpimän veden lailla lainehtivaa silkkiä sylissäni oli myös tanssi-battle, jota sain seurata. Kaikkea sitä voikin teatterintekijät iltariennoissaan harrastaa. Tai siis itse en ikinä jaksa esim. humalassa keskustella kirjallisuudesta, joka on ikään kuin omaa alaani, päinvastoin. Pysyn yleensä aika kaukana. Muutenhan siis kerron mielelläni näkemykseni ihan kenestä tahansa kirjailijasta, jopa lukemattomista. Kansien perusteella voi luonnehtia jo paljon.

No niiiin, palataanpa Tampereelle.

Toisaalta taiteilijapiirien turmeltuneisuuden illuusio hieman kärsii siitä, että pääsee näkemään juhlien koostuvan laulusta ja tanssista. Kauheen tervehenkistä, missä on tupakka, viina ja villit naiset? Kysynpä vaan (Salaa voin kuiskata nähneeni kyllä myös kaikkia näitä).

Olin myös kotibileissä. Kyseisessä kodissa oli designhotelleille tyypillinen sisustusratkaisu, jonka vuoksi keittiöstä pystyi seuraamaan kanssaihmisten asiointia vessassa. Tätä seurantaa ja sen kiusallisuutta pystyi kivasti tehostamaan imemällä juomaansa penispillillä. Itse harmittelin vain pillin pienuutta. Yritin ottaa pillin kanssa provosoivia instakuvia, mutta kaikista tuli suttuisia enkä voinut julkaista niitä. #Menetys.

Aamuyöllä baarista palatessa näin palan todellista Tamperetta, kun kuusi poikaa oli jakautunut painikavereiksi ja tappelivat kukin omana parivaljakkonaan keskellä katua. Tavallaan typerää, toisaalta armollista ja reilua, että tapellaan tasaväkisesti eikä esimerkiksi viisi yhtä vastaan. Tappelu, varsinkin baarin jälkeen kadulla, on kyllä kamalaa. Aina on se vaara, että vahingossa esimerkiksi tappaa toisen ja siinäpä ei sitten enää tapella. Silti jotenkin huvitti kun höytyväisen lumihangen keskellä käsien ja jalkojen heiluessa lumen pöllytessä ympäriinsä kuuluu vaan raivostuneen haastavaa huutoa että sanoksää mua homoks?!?. Mitäpä sitä ei kunniansa vuoksi tekisi, painisi vaikka lumihangessa aamuyöllä keskellä Tamperetta.

Niin tuli nähtyä aika kattavasti koko Tampereen ydin: oli hyvää teatteria, oli aika syvä humalatila, kuulemma legendaarinen JallaJalla-kebab ja tietysti kadulla painivat pojat. Kyä näi o.

Nyt istun paluumatkalla junassa (nästa Humppila), suunnittelen seuraavia retkiä, matkoja ja elämän suuntaviivoja ja kuuntelen Janis Joplinia. Ihana Janis, luojan kiitos eilen jonkun kamikaze-biisiksi valikoitui Piece of My Heart, joka on mahtava.

Iloista sunnuntaita ja rakkautta, kaikki! Älkää painiko vaikka joku homottelis. Paitsi jos se joku homottelee ilman housuja, sitten painikaa aina.