Viikkokausien venkoilun jälkeen sain lopulta aikaan hankkia uuden pankkikortin, koska vanha korttini hajosi. Taas. Siis en rikkonut tai hukannut sitä, vaan se yksinkertaisesti hajosi palasiksi. Magneettinauha repsotti sentin matkalta irtonaisena toisesta reunasta, toinen pää taas hiutui hile kerrallaan. Ryönäinen näky ja mikä olennaisinta, kortti ei tosiaan toiminut toivotulla tavalla. Sain uuden kortin, luojan kiitos vihdoin ja viimein ilman itseotettua ja korttiin tilattua kuvaa. Kymmenen vuotta sitten otettu taidekuva ei välttämättä ole enää kymmentä vuotta myöhemmin kovin imarteleva. Toisaalta moni taideteos on satoja vuosia vanha, eikä sen myöhemmin herättämiä mietteitä voi ehkä etukäteen tietää. Kenties ns. paskaksi mennyttä pankkikorttiani pidetään myöhemmin taideteoksena, jolla kommentoin yhteiskuntaa, rahaliikennettä ja maksukykyä tai -kyvyttömyyttä.

Olin myös innoissani, että tuleekohan nyt minullekin sellainen lähimaksutoiminto. No ei tullut. Kortissani kyllä on lähimaksulogo, ja kirjeessä kerrottiin, että sellainen toiminto on, mutta minä olen valinnut, että korttiini ei sellaista tule. Minä en ole valinnut mitään, ei ole ollut tilaisuutta jossa tämä valitaan. Toiminnon kuulemma voi kyllä konttorissa laittaa toimimaan, mutta kuka 1) käy konttorissa (varsinkin nyt kun siellä on se Sami Hedbergikin) 2) jaksaa aloittaa heti uusia pankkitoimia, kun edellinenkin vei aika kauan.

Eniten kyllä harmittaa se, etten tullut katsoneeksi, olisiko korttinsa saanut edelleen tilattua nuorisolle suunnatuilla suosikkikuvilla, kuten Nightwish- tai Kiroileva siili -kuosilla. Kuinka ihanaa olisi, jos lompakosta olisi kurkistanut Tarja Turunen! Ylipäätään ei pitäisi yhtään puhua mistään vanhoista suosikki- tai muotiasioista. Jossain vaiheessa muistelin omia ala-astevuosiani, joina minulla oli sellainen karvavuorellinen farkkutakki. Nyt niitä on taas jumalauta, ja vielä ihan aikuisten ihmisten päällä! Minun ala-astevuosieni takki! Seuraavaksi alkanee uusi punk-aalto, jolloin farkkutakkeihin tietysti piirretään ja kirjoitetaan hirveyksiä eli kiusallisia totuuksia politiikasta ja yhteiskunnasta. Bloginikin on tietynlainen farkkutakki, samaan tapaan kuin elämäkin on matka, jonka jokainen päivä on lahja.

Toisaalta näinä aikoina punk olisi ihan tervetullutkin ilmiö: jengi puhuu jopa minun somekuplassani paraikaa enemmän ruisleivästä kuin Anne Bernerin liikenneuudistussuunnitelmista, joissa ei niissäkään ole mitään hyvää tavalliselle ihmiselle. Muistisääntönä voi pitää, että jos siinä on Anne Berner, sitä ei pidä niellä. Aion ehdottaa tätä sienikirjaan uudeksi lisäykseksi sienien käyttöarvomerkistöön. Ei siis väärää sientä ruisleivän päälle, sillä varsinkin köyhän suusta sieni kyllä valtaa pienimmänkin perinneruuanmurun.

Punkista ja Berneristä tulikin mieleeni, että olen muuten kirjoittanut tekstin punk-kappaleeseen, jossa käsitellään juurikin Anne Berneriä! Viimeksi kun kuulin, niin tekstiä houkuteltiin jalostamaan biisiksi ns. suomalaisia eturivin punk-muusikoita. Saa nähdä mitä tapahtuu! Luultavasti ei mitään, mutta ainakin voin vanhoil päivil sanoa olleeni ensimmäisenä tekemässä poliittisia punk-lauluja silloin vuonna 2017.

Notta sanokaa minun sanoneen notta punk tulloo taas ja näköjään Juha Miedon veistämässä tuokkosessa murteesta päätellen. Että näillä ajatuksilla kohti viikonloppua, morjensss!