Tietoa mainostajalle ›

Jos mustat vuodet eivät olekaan mustia vuosia vaan oma, arkipäiväinen elämä?

Jokainen blogi, somepäivitys, mietelausekuva ja meemi on tulvillaan sekä menneen että alkaneen vuoden kertausta ja päivittelyä. Ja uskoa sii...

Jokainen blogi, somepäivitys, mietelausekuva ja meemi on tulvillaan sekä menneen että alkaneen vuoden kertausta ja päivittelyä. Ja uskoa siihen, että nyt alkaa uskomaton vuosi, hyvä vuosi, mieletön vuosi, hyvien asioiden vuosi, ai saatana että voikin yksi vuosi olla nyt kertakaikkiaan ihmeellinen.

Moni on myös tyytynyt sanomaan, että mennyt vuosi oli ihan paska, ja olihan se. Suunnilleen kaikki paitsi Dolly Parton kuolivat, maailma oli täynnä kamalia asioita ja muutenkin kaikki tuntui sekä jokaisen henkilökohtaisella että yleismaailmallisella tasolla menevän huonosti.

Lukeudun niihin, joilla oli ankea ja kurja vuosi. Jo toista vuotta putkeen. Tänään kävin läpi kuva-arkistoja ja muistin vuoden varrelta paljon kaikenlaista.

Päällimmäisenä mielessä on vain surkeus, toivottomuus, epätietoisuus ja kaikenlainen epä. Kuvia katsoessa muistin kuitenkin monta hyvin onnellista ja toiveikasta hetkeä, jolloin tuntui siltä, että kaikki järjestyy, polut selkiytyvät ja kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää.


Sillä sellaisia toiveikkaita ja lupaavia hetkiä, joina ajatteli, että nyt on se kuuluisa hetki, jolloin kaikki vain järjestyy ja sitten sitä onkin siinä elämässä jossa haluaa ja ne väärän, entisen elämän ikävyydet jäävät pois. Itsehän pessimistinä hyvin harvakseltaan uskon mihinkään hyviin asioihin. Näihinkin mahdollisuuksiin vasta, kun joka puolelta ns. järkevät ihmiset pyytämättä vakuuttelivat, että nyt kyllä näyttää hyvältä ja eihän tässä nyt muuta mahdollisuutta ole kuin voitto.

Ja sitten, siltikin, aina viime hetkellä ei. Ei. Ei. Ja vielä monta kertaa. Että olisin voinut olla uuden ajan kynnyksellä, käänteen tekevässä risteyksessä ja kaikki olisi voinut hetkessä olla toisin. Niinä hetkinä, kun sai kuvitella ja uskoa, oli helppo hengittää ja olla onnellinen. Uskoa siihen, että kaikki järjestyy ja tässähän on vaikka mitä. Ja sitten se vaikka mitä onkin ihan hetkessä ei mitään.


Tuntuu, että tässä pyörityksessä olen hukannut itseni, kuin Simba pakomatkallaan. Etten ole enää varma mistään, en siitä mistä pidän, en siitä mitä haluan tehdä, siitä mistä en pidä, en siitä miksi teen asioita, teenkö asioita vääristä vai oikeista syistä tai ylipäätään vääristä lähtökohdista. Tai miksi ylipäätään mietin syitä, kun voisin vain keskittyä siihen tekemiseen. Edes tehdä. Tai päättää olla tekemättä, jos tuntuu siltä, ettei tekeminen johda mihinkään eikä siksi tunnu järkevältä. Pitäisi varmaan jossain vaiheessa luoda itselleen ja elämälleen uudet suuntaviivat, haaveet ja unelmat ja sitten miettiä, miten niihin pääsee käsiksi, kun vanhat putoilee ympäriltä. Sellaisia pieniä ja nopeita operaatioita, jotka pitäisi olla olemassa ja toteutettavissa nyt heti.

Vaan kuinka pitkään tässä pitää jaksaa toistuvia läheltä piti-mahdollisuuksia, joissa joutuu aina pettymään, saamatta mitään? En jotenkin usko, että mahdollisuuksia on loputtomasti. Missä vaiheessa pitää, tai voi, todeta, että mustat vuodet eivät olekaan vain mustia vuosia vaan ihan oma, arkipäiväinen elämä?

You Might Also Like

2 kommenttia

  1. Olen monesti miettinyt samoja ajatuksia. Milloin voi todeta elävänsä oikeasti vaan hirveetä elämää eikä vaan "satunnaista epätoivon hetkeä"?

    Silti, kuudetta vuotta masennuksen kourissa kipuillessani, voin todeta, että parempaan suuntaan ollaan menty! Että elämä onkin jopa aika kivaa! Tsemppiä sulle omien onnellisuuden hetkien löytämiseen, tsemppiä siihen, että jaksat uskoa, että mahdollisuuksia on vielä - ja joku tärppää kyllä.

    VastaaPoista