Rivien välistä ja somekanavista on ehkä saanut lukea, että olen liukunut sujuvasti ja vähemmän sujuvasti Helsingin ja Turun väliä aika tiuhaan. Sujuvasti Helsinkiin päin, vähemmän sujuvasti pois. Viimeksi paluu venyi vuorokaudella, mutta palasin kuitenkin lopulta. Tosin siihen tarvittiin matkustusmuodoksi juna, evääksi patonki ja vielä matkalukemistakin oli ostettava rautatieasemalta.

Ihania asioita kaikki, ei siinä mitään, mutta tavaksi tullessaan vähän turhan tyyristä tämä joukkoliikenne. Ylipäätään Helsinki on taas sellainen asia, jonne vain rientää mahdollisimman äkkiä, ensimmäisellä vaihtoehdolla: ei ehdi tai saa aikaiseksi kytätä tarjouslippuja tai -lähtöjä, äkkiä vain ensimmäiseen junavuoroon ja mielellään työskentelyhyttiin. Kuten sanottu, vähän turhan tyyriiksi tulee, mutta jotenkin taloudellisuus ei ole se, mihin voimavarat juuri nyt riittäisivät.

Matkustamiseeni on kuitenkin muodostunut jo kauniita rutiineja. Junan saapuessa Helsinkiin tulee vaistomaisesti vilkaistua maailmanpyörää, että siellä se edelleen on, ei ole romahtanut tai roihahtanut tuleen. Ja sitä tulee myös katsottua viimeisenä lähtiessä, kulkiessa junalaituria sitä kohti. Sinne se jää odottamaan. Yhtä varmana mutta vähemmän mukavana kuin edellisten ja tulevien reissukassien vaatteet ja tavarat levällään kotona.

Olen pohtinut sitä täällä vuosien varrella sata kertaa ennenkin, mutta jälleen mietin, että koska tulee se kerta, kun en enää lähdekään takaisin. Turku tuntuu jotenkin nähdyltä ja koetulta, kaikkensa antaneelta ja saaneelta. Huippuajat ovat takana ja jotenkin vähän roikkuvat ikävää kaipuuta hehkuvana painolastina.

Toisaalta yksi ystävistäni joskus sanoi, että ihmiset muuttavat ihan koko ajan, jopa kaupungista toiseen. Voisi ihan vain lähteä, ilman vuosikausien suunnittelua ja valmistautumista. Mutta vähän tällainen minä olen. Takaisinkin tietenkin pääsee, jos huomaakin, ettei ison kirkon varjo olekaan niin virvoittava kuin kuvittelee.

Saa nähdä miten käy. Siihen asti juna kulkee tässä melkolailla tiuhaan.