Kekekekee, nyt olemme jälleen loisteliaan paljettikaapuni äärellä, kun syvennyn kertomaan seikkaperäisesti lauantaisen gaala-asuni synnystä.

Siis kuulostaa varmaan aika pahalta, silleen hyvällä tavalla, jos sanon, että Katri Helena oli se, josta alunperin idea paljettikaapuuni syntyi. Ensimmäisessä luonnoksessa (jota ei ole, mielessäni vain maalailin) asussa ei ollut huppua, väri oli eri ja malli (siis paidan malli) huomattavasti pidempi ja väljempi.

Luotto-ompelija-serkkuni kanssa suuntasimme jälleen Eurokankaaseen (joka muuten voisi kohta huomioida innokkuuteni ostaa heidän kreiseimpiä kankaitaan) sopivaa kangasta etsimään. Runsaat paljetit olivat vaatteessa must, väriä en ollut etukäteen päättänyt. Kolmenkympin metrihinnoissa huitelevat paljettikankaat vähän hirvittivät, kyse kun oli kuitenkin aika harvakseltaan käytettävästä vaatteesta. Luojan kiitos Eurokankaasta löytyi myös laari, josta löytyi jämäpaljettipaloja kilohinnalla. Kohtalo oli kanssani, olenhan varsin kohtalokas itsekin, ja laarista löytyi sekä kooltaan että muiltakin ominaisuuksiltaan täydellinen paljettikangaspala. Hintaa kappaleelle tuli joku reilu kymppi, eli ei kovinkaan tyyristä. Selkäkappaleen olin alunperinkin kaavaillut ihan normaaliksi kankaaksi, sillä paljettihommat eivät varsinaisesti ole järin miellyttävää tai hengittävää materiaalia.

Kangas löytyi kohtuullisen kivuttomasti. Lähdimme rohkein mielin miettimään kaavun mallia referenssinä toimineen toisen vaatekappaleen pohjalta. Kaavusta tuli hyvä kyllä jo ensi yrittämällä, mutta jotain se kaipasi, vaikka samaan aikaan vaatteessa oli jo kaikki ja enemmän, joillekin ehkä jopa liikaa. Aloin nostella kaapua olkapäistä, sen kaulus muuttui ikään kuin poolokaulukseksi ja olemus sai muutenkin ryhtiä.

Mitä jos täs ois sellanen korkea poolokaulus, ehdotin varovasti.

Serkkuni tuijotti minua hampaat irvessä silmät suurina, siis sillä hyvää lupaavalla mielentilalla, jossa hirvitys ja innostus sulautuvat yhdeksi.

Serkkuni teki jotain, jotenkin surautteli paidan hartioita ompelukoneella, yhtäkkiä paita oli muuttunut ryhdikkäämmäksi ja kaulustakin oli enemmän.

Nytku täs on tätä kaulusta ni tähän muuten sopis tosi hienosti myös huppu, totesin.

Serkkuni tuijotti minua hampaat irvessä silmät suurina, enkä ollut enää varma, oliko olemuksesta loistava epäusko hyvän- vai pahanlaatuista.

Jämätilkuista saatiin kuin saatiinkin kursittua kasaan kappaleet hupuksi. Huppu kiinnitettiin kaulukseen.

Henkeä pidätellen vedin nutun niskaan. Pidin silmiä kiinni enkä ollut uskaltaa avata silmiäni.

Se oli täydellinen. Ei enää niin katrihelena from the dark side kuin alunperin visioin, enemmänkin anttituisku tai cristalsnow.


Pyörin kaavussani hieman epäuskoisena. Voiks tätä oikeesti käyttää, onks tää oikeesti hyvä, voi jeesus, onks täs mitää järkee, ei hitto tää on helvetin hyvä, miks tää on musta, miksei tää oo sitä punavalkosta tähtikangasta ku on noi amerikan vaalitki ni ois viel hullumpi, haluan vielä hullumman kaavun ens kerralla.

Myös kaavun etukäteen nähneet tyypit näyttivät vihreää valoa ja ihastelivat valtoimenaan. Olin riemuissani, tämä on täydellinen.

Kaapu sai valtavasti kehuja myös gaalassa, ja miksei olisi saanut, helvetin hieno asuhan se olikin. Niinikään upeassa asussa diskopallona loistanut Veera kehui postauksessaan asuani käsittämättömän mahtavaksi ja yhdeksi kemujen parhaista vaatteista. Huhuh!

Ylipäätään olen onnellinen, että tulin kesällä hankkineeksi Ivana Helsingin Heart of Gold -paljettitakin. Se jotenkin vapautti viimeisetkin hillinnän rippeet pukeutumiskysymyksistä. Toisaalta olen miettinyt, että miksi olen ollut niin käsittämättömän urpo vuosia: harmitellut, kun paljettivaatteita ei miesten koossa ihan hirveästi ole saatavilla. Ja samaan aikaan mahdollisuus ommella, tai siis teettää, vaikka paljeteista herraties mitä. Mutta voi vain olla kiitollinen omalle ajattelulleen, että tämä mahdollisuus on pälkähtänyt päähäni edes nyt! Jippii!

Kuvista krediitit Emmille. Hotellihuoneen vessan ja jallunjuomisen tuoma glamour kuvissa taas on priceless.