Tietoa mainostajalle ›

Anttila-surulla mässäilyä ja surkuhupaisia sattumia

Aivan ensimmäisenä päätin ryhdistäytyä: tilin saldo näyttää pahalta, mutta käteistä on kertynyt pöytienkulmille, lompakonpohjalle, säästöpos...

Aivan ensimmäisenä päätin ryhdistäytyä: tilin saldo näyttää pahalta, mutta käteistä on kertynyt pöytienkulmille, lompakonpohjalle, säästöpossuun ja tuikkukuppiin aika paljon. Selvitin, että maailmassa on olemassa talletusautomaatteja. Siis automaatti, johon laitetaan rahat ja sitten ne menevät tilille, ei siis tarvitse asioida oman syntymäkuntansa paikallisessa pankissa. Turussa talletusautomaatti löytyy esimerkiksi Yliopistonkadulta Danske Bankista. Katsoin oikein käyttöopasvideon, muuten en olisi ehkä selvinnyt. Aukeavia luukkuja, sulkeutuvia luukkuja, loputtomia varmistuksia, rahat laskevia koneita ja kilinöitä ja kolinoita. Taikaa!

 Talletuksen jälkeen tajusin, että juuri tästä talletusautomaatinkäyttötilanteesta on varmaan Rihannakin kirjoittanut hienon Bitch Better Have My Money -kappaleensa.

Ja nyt seuraa sekä surkuhupaisa että matemaattisen pohdiskelun osuus. Millä todennäköisyydellä pankkikorttisi simahtaa lopullisesti juuri, kun olet tallettanut kaikki käteisvarasi tilillesi? En tiedä, mutta todennäköisyyksien ja dinaarien jumalilla on ollut kosolti hauska ja huumorintajuinen iltapäivä. Kortti onneksi elpyi sen verran, että ostokset tuli hoidettua, mutta vuosittainen perinnepuhelu kotikylän pankkiin on taas ajankohtainen. On vaan niinku surkean vaikea ymmärtää, että yhteiskunta tai mikä lie kapitalistinen finanssimonopoli tätä asiaa pyörittääkään, voi tuottaa käytännössä ikuisesti säilyvän muovikortin, jota ei kuitenkaan voi käyttää vuotta pidempään.


Minut valtasi myös riivaaja. Riivaaja ohjasi minut Anttilan konkurssiloppuunmyyntiin. Olin heti aluksi päättänyt, että en mene. Anttila on minulle rakas kauppa, josta haluan säilyttää kauniin muiston. Se kaunis muisto ei varsinaisesti ole Kivikukkaron re-open-Anttilasta, vaan 90-luvun alun Salon Anttilasta, joka oli taianomainen paikka. Tuntui lähes joululta päästä Salon Anttilaan. Tai ehkä pääsin Salon Anttilaan vain jouluna, ken tietää, lama-aika, pula-aika, pettuleipä ja siinäkin puolet petäjäistä. Siis se toinenkin puoli. Kerran voitin Salon Anttilassa kilpailusta Niiskuneiti-korvikset, jotka itse Taru Valkeapää minulle luovutti.

Ja liittyy Kivikukkaron Anttilaankin kauniita muistoja: kerran Ravintolapäivänä olin vähällä kipaista suuri kultainen turbaani päässäni ostamaan Anttilasta kertakäyttöastioita. Tajusin onneksi riisua hattuni. Ja sitten siellä Anttilassa onnellisen näköinen mummo kokeili polkupyörää ja ajoi ympäri keskikäytävää.

Mutta niin vain kauniita muistoja uhaten menin konkurssipesää kaivelemaan, vaikka se tuntui ruumiin häpäisyltä ja hautarauhan rikkomiselta. Ja olihan se kamalan surkeaa, tulin kohtuuttoman surulliseksi. Tyhjät hyllyt ja vain totaalinen ja konkreettinen loppu. Kaikki tuntui merkityksettömältä. Vähän hipelöin Converseja, mutta nekään eivät tuottaneet iloa: muistuttaisivat kuitenkin aina vain Anttilasta ja nimenomaan Anttilan surkeasta lopusta. En tahdo enkä tahtonut. Vähän kuin saisi hautajaisista hautajaiskarkin mukaansa, jossa lukee vainajan nimi ja hautajaispäivä. Anttilassa tosin mietin, että joku Anttila-aiheinen muistoesine olisi ihana. T-paita tai kangaskassi tai mikä hyvänsä kuittirullaa kummempi. Että Anttila todellakin oli. Kukaties viikonloppuyönä pukeudun sukkahousuun päästä varpaisiin ja ruuvaan Anttilan valokyltin Kivikukkaron seinästä irti. Siinäpä on muuten sitten valokirjainta, ei harmita enää yhtään etten ostanut valokirjaimia Anttilan alennusmyynnistä.


Anttilan hyllyille näytti jäävän vain se, mikä omasta mielestäni on ainakin osasyyllinen kuolemaan: yritys olla jotain, mitä ei olla. Siihen on moni kuollut. Varsinkin lopun aikoina Anttila yritti olla hirveän design. Mutta eihän Anttilassa sen takia käyty: Anttilasta haettiin muoviämpäreitä, koulureppuja ja ehkä vähän jotain ylevämpääkin. Ehkä se ei enää viime vuosina riittänyt, ja siksi piti yrittää ylevöityä. Yritys näkyi käytännössä todella klohmoina ja tökeröinä design-tuotekopioina. Kartell-kopioita näkyi jo vuosia sitten, tänä keväänä näin ilmiselvän Iittala-kopion. Kuten sanottu, kopiot vain olivat kovin tökeröitä ja klohmoja. Niistä puuttui se, miksi alkuperäiset ovat designia. Iittala-kopiokin oli kankea ja muotokieleltään ruma. Sen nähdessäni arvioin sen muistuttavan hiukan anustappia. Se toki kertoo Anttilan käytännöllisyydestä, juuri niistä muoviämpäreistä ja koulurepuista: lamppu oli jykevä ja siitä sai tukevan otteen, ei pääse vahingossakaan lipsahtamaan käden ulottumattomiin. Viinilasitkin olivat paksua ja tukevaa lasia, kestää vähän kovemmankin skoolaamisen. Mutta ei niitä esteettinen ihminen kotiinsa vie. Niistä puuttui designin vaara, viehätys ja hinta ja sitäpaitsi kaikkihan me tiedämme, että myös designin varastaminen on yksiselitteisen rumaa.

Myöskään Angry Birds -mukit eivät näyttäneet kelpaavan edes puoleen hintaan. Toivottavasti emme seuraavaksi tanssi Rovion hautakummulla.

Lopulta kuitenkin tanssin haudalla sen verran, että ostin ystävälle diilattavaksi huulipunaa. Ne löytääkseni jouduin odottelemaan useita minuutteja, että juuri niiden huulipunien kohdalla kuherteleva, lähestulkoon rakasteleva nuoripari ymmärsi liikkua eteenpäin kohti kotikammaria.

Sellainen oli tiettävästi viimeinen kohtaamiseni Anttilan kanssa. Lepää rauhassa, olit ihana ja kaunis ja rakas, jos nyt kauppaketjusta voi tai kannattaa niin sanoa. Elät muistoissani aina, en rakastu keneenkään toiseen tavarataloon.

Kotiinpäin kävellessä kävelykadulla oli jonkinlainen yksityistilaisuusjuhlatila. Oviaukoissa oli suuret kyltit, että nyt on muuten yksityistilaisuudessa. Tilaisuudessa näytti olevan Kike Elomaa ja joukko muita, joita en tuntenut. Mietin, että jo Kike oviaukolla ehkä riittää yksityistilaisuuden merkiksi: paikalla on merkittäviä henkilöitä, eli ei taviksille. Jopa niin merkittäviä, että tavis ei välttämättä edes yritä tunkea paikalle.


Saman tilaisuuden liepeillä pyöri myös Aira Samulin. Aira Samulin, jota suuresti ihailen ja joka on kertakaikkisen ihana ja tehnyt suomalaiselle homokulttuurille diskotansseineen paljon enemmän kuin jostain syystä tunnustetaan. Aira Samulin, johon olen törmännyt lyhyen ajan sisällä kolmesti ja joka kerta missannut tilaisuuden saada selfie. Missasin nytkin, sillä puhelimestani oli loppunut akku kolme sekuntia aiemmin ja tää-on-niin-kätevän-kokoinen-että-pidän-tän-ihan-aina-mukana-kameranikin odotti kiltisti toisessa laukussa kotona. Oli kaunis ilta-aurinko, Aira näyttävä ja upea kuten aina ja minullakin hiukset kotimöllötyspäivästä huolimatta kauniisti. Eipä sitten, ei.

Huomenna vietän syntymäpäivää, tupareita ja yleistä elämänjuhlaa. Juhlia varten kävin jo useita kertoja useissa kaupoissa. Kotiin päästyäni aloin kirjoittaa kauppalistaa asioista, jotka unohdin ostaa. Tulee saatanan isot ja kalliit juhlat, jos tätä tahtia kasvavat.

Postauksen kuvituksena muutama näpsy Anttilasta ja muuten vaan puhelimesta löytyneitä summertime sadness -kuvia. Ku ei nyt sitä Aira-selfietäkään ole. 


You Might Also Like

0 kommenttia