Tänään istuin kaverin kanssa ulkona syömässä kun sisällä oli täyttä. Kaveri kirosi huhtikuun puoliväliä ja kylmyyttä kun kohta on jo toukokuukin. Lohduttelin toveriani, ettei kevät tai kesä ole tietyssä vaiheessa enää asia, joka lämpiäisi kuin sauna, aste ja päivä kerrallaan. Että yhtenä päivänä vaan on kesä ja sit nautitaan. Pessimistinä tosin lisäsin kuivasti, että ja sitten yhden päivän jälkeen se taas onkin ohi.

Myöhemmin illalla lähdin kiikuttamaan t-paitaa kaavojen malliksi serkulleni. Teimmekin ekstempore hyvänpituisen kävelylenkin. Päivän kylmyys ja tuuli oli jotenkin tyyntynyt ja viileys oli lempeää. Kiipesimme Martin kirkolle ja sen vieressä risteileville poluille, jotka todellisuudessa oikeastaan olivatkin yhtä polkua, joka ei johtanut minnekään. Seisoimme tupakantumppien keskellä kallioilla ja katselimme ihmisten parvekkeille. Tää on siitä hyvä paikka tupakoida, että voi miettiä hyppäiskö kalliolta vai parvekkeelta, totesimme. Toinen aloitti seuraavan lauseen, että tää ei nyt liity äskeiseen, mutta.

Jokirannassa hurjapäisimmät jokilaivat olivat auki ja kaikkei kreiseimmästä joikasi musiikki. Suotta kauhean kovaa, kun siellä ei edes ollut ketään. Lokit kirkui, ne karanneet on Hitchcockin linnuista kai , enkä ollut tajunnut, että lokitkin ovat talven poissa. Pysähdyin kuvaamaan henkeäsalpaavan upeaa kuvaa valaistusta jokilaivasta, kaljatölkit molemmissa käsissä lenkkeilevä kansalainen hymyili iloisesti voitonmerkkejä heilutellen kun luuli olevansa kuvassa. Harmi ettei ollut, kuvasta olisi tullut mitä hienoin.



Hetkeä myöhemmin seurasi liikennetapaus. Tien toisella puolella oli pyörillä liikkuva jokin. Vähän kuin formula-auto, vähän kuin sukkula, vähän kuin karhupumpulla päästä vedetty valtava kananmuna. Tulkitsimme sen olevan kuoritettu nojapyörä. Ylitimme tien ja unohdimme kuoritetun munapyörän. Selkämme takana autoilija ei unohtanut munapyörää ja törmäsi perinteisellä tyylillä pyöräilevään mieheen. Noin kolmea sekuntia myöhemmin mies kuitenkin polki hurjaa vauhtia ohitsemme. Eikä edes vanne vääntynyt, huudahti serkkuni. Eikä polvi, pohdin itse.

Kotimatkalla työnsin napit syvälle korviini ja kukas muukaan kuin Kaija Koo huusi korviini. Jokirannan ravintolarykelmässä oli autiota, vain yksinäinen ovimies ja epäilyttävä koivuvihdan tuoksu. Silmäilin ympärilleni, että missä saunavihta palaa, mutta syyllistä ei näkynyt.

Jatkoin matkaa, Kaija Koo kertoi olevansa Valeria ja valuvansa hunajaa. Niin teen saatana minäkin, mietin, oikaisin ryhtini, vedin hartiat taakse ja unohdin pukeutuneeni mummivainaan venäläishuiviin. Helposti tulee sellainen olo, että kaupungin yössä kuuluu kävellä niin. Näyttää ehkä tyhmältä, muttei tunnu, ja se on tärkeintä. Katsoin iloisesti mutta merkitsevästi silmiin vastaantulevaa kaukaa söpöä mutta läheltä vähän liian hippiä. Ja valua hunajaa.

Yhtenä päivänä vaan on kesä.

Tämän kylän homopoika 8.5. alkaen osoitteessa

www.tamankylanhomopoika.fi