Tänään löysin itseni valittamasta kiirettä ja töiden määrää. Olen idiootti. Ei ole kuin hetki, kun valitin sitä, kuinka varmasti ei tule mistään mitään töitä, jään kodittomaksi ja joudun majoittumaan Puolalanpuistoon (ei kesäksi tietysti ollenkaan hullumpi vaihtoehto).

Täytyisi opetella valittamista. Tai ihan oikeasti pitäisi opetella olemaan valittamatta, mutta se lienee turhan suuri harppaus kerralla. Pitäisi osata valittaa oikeista asioista. Oikeasti en ole ollenkaan häiriintynyt töiden määrästä, päinvastoin. Se, mikä häiritsee, on töiden kasautuminen. On kausia, ettei ole mitään, ja sitten yhtäkkiä humpsis, on kaikkea ja sen päälle vielä runsas duunikeko.

Tietysti kiireessä on puolensa: kalenteri on alkukesään iloisen täynnä. Niin täynnä, etten ole tajunnut edes laittaa kaikkea ylös, ja sitten käy niin, että olenkin Kirkkonummella kun pitäisi lähteä junalla Turusta. Onneksi tämä sijaintiin liittyvä ristiriita on vasta parin kuukauden päästä ja huomasin ongelman jo nyt, eli voin vielä toimia tilanteen pelastamiseksi. Jos ehdin.

Mutta kiirettä siis pitää, ja postaustahti saattaa hiukan tässä hiljetä. Se on kurjaa, sillä muistikirjoissani on lukuisia listoja aiheista, joista haluaisin kirjoittaa, jos vain ehtisin oikeasti syventyä. Mutta tietäkää, että teen juuri nyt hommia blogiin liittyvien asioiden kanssa paljon enemmän kuin ulospäin näkyy.


Puuhastelu tulee kyllä näkymään myöhemmin, mutta en siis ole unohtanut bloggaamista ja uskomatonta lukijakuntaani, vaikken välillä päivittäisikään instaa aivan joka päivä tai jos lähipäivinä ja -viikkoina käykin niin, ettei postauksia tupsahtelekaan säännöllisesti joka aamukahdeksalta.