Iäkkäämpi rouva istui hiljaisen kadun bussipysäkillä rollaattoreineen. Ulkoisilta piirteiltään sellainen, että häntä voi kutsua, tai ei oikeastaan voi olla kutsumatta, mummoksi. Jo valmiiksi olemukseltaan ja piirteiltään hyvin pehmeä ja pyöreä. Vaikutelmaa tehostivat vielä runsaat vaatekerrokset: untuvaiset toppavaatteet, villahuivit ja myssyt ja kerrospukeutuminen, joka mukaili sekä nykyistä että mennyttä maailmaa. Oikein pehmeäksi topattu mummo.

Onks kiire, ehditkö vähän auttaa, hihkaisi mummo kun olin ohittamassa häntä. Juu ehdin, mimmosta apua, vastasin.

Katotko mikä bussi tuolta nyt tulee ja voitko kuule aktivoida tän matkakortin ja maksaa matkan ni menen rollaattorilla keskiovesta, pyysi mummo.

Selvä pyy. Se oli jännittävää: tyystin vieras mummo uskoi vastaladatun matkakorttinsa haltuuni. Enkä ollut ikinä ennen käyttänyt matkakorttia, mutta niin se vain hoitui. Mummo pääsi bussin kyytiin ja sai vielä korttinsakin takaisin.

Auttamisesta ja lempeänpehmeän mummon kohtaamisesta tuli pitkäksi aikaa hyvä mieli. Pitäisi päätyä useamminkin tilanteisiin, joissa voi auttaa ihmisiä, mieluiten lempeitä mummoja.

Mutta kaikkein eniten odotan aikaa, jolloin voin itsekin olla mummo: istuskella kiireettömästi bussipysäkillä ja odotella, että paikalle saapuu tarpeeksi komea nuorimies, jolta pyytää apua.