Ensin vietin melkein viikon epämääräisen huonovointisuuden ja vatsavaivojen riivaamana. Tavallaan ihan kunnossa, mutta silti hiukan heikkotehoisena. Kun luulin niiden hellittävän, iski...

Manflu.

Kyllä.

 Ja se jos mikä on ihan helvetin kiusallinen tauti. Man flussa eli miesflunssassahan on kyse siitä, että (cis-)mies kellahtaa pikkuflunssasta aivan kanveesiin, kivulloiseksi, voimattomaksi ja kerrassaan surkeaksi. Olen itsekin hassutellut ajatuksella ja tiedän taudin hassuuden, mutta silti ei naurata, kun manflu iskee.  Kuumetta on toki vain nimeksi, joku väittäisi normilämmöksi. Onneksi tiedän oman normaalilämpöni olevan 36.3 astetta, jolloin 37,5 astetta on jo reilusti yli asteen kuume! Tärkein mittari omalle hyvinvoinnille ovat kuitenkin oma tunne omasta kehosta. Kukapa nyt ei itse tuntisi omaa temppeliään parhaiten.


Ja oikeastaan vähät siitä, onko kuumetta vai ei. Olo on jyrän alle jäänyt, heikko, voimaton, kamala. Aivan loppu. Olen kauhulla muistellut lapsuuttani: lapsena en koskaan sairastanut kevyellä kuumeella, vaan jos kuumetta tuli, lämpö posotti neljäänkymppiin ja viipyi siellä viikon. En tajua, miten olen selvinnyt. Muistan kerran, kun kuumeeni vuoksi jouduin lääkäriin. Minulle tuotiin odotustilaan sairaalavuode, jossa sain maata, koska en pystynyt istumaan. Vastaanottohuoneessa valuin tuolilta lattialle, koska en voinut istua. Lääkäri totesi liukuhihnalta flunssakauden perushokeman, että jos yleiskunto heikkenee, voi tulla uudestaan. Yhä mietin, mitä on se yleiskunnon heikkeneminen, jota lattialla makaavalle lapselle olisi pitänyt tapahtua. Ilmeisesti kuitenkin selvisin tästä ja monesta muustakin lastentaudista. Ehkä sairastin kovia kuumeita riittämiin lapsena, jotta nyt ei enää tarvitse. Se on hyvä, sillä nyt en myöskään enää pystyisi. 37.5 on uusi 40.

Yleensä minusta on nautinnollista velttoilla, mutta nyt voisin antaa tuntuvan lahjuksen siitä, ettei tarvitsisi enää maata. Se alkaa nimittäin jo sattua. Koko raato on niin jumissa, ettei mikään asento tunnu hyvältä. Selällään pää tuntuu heittelehtivän holtittomasti, keinahtavan irti kaulasta ja muksahtavan lattialle. Kyljellään ruumis tuntuu romahtavan itsensä sisään. Kaikenlainen kiemurtelu ja asennon vaihtelu tuntuu kestävän ikuisuuden ja vie voimat, eikä sitäpaitsi hyödytä mitään. Koska. Mikään. Asento. Ei. Ole. Hyvä. Nukkuessa olisi muuten miellyttävää, mutta unet ovat kuumeisen levottomia. Viime yönä olin esimerkiksi perustanut viestintätoimiston, jonka toimitilat sijaitsivat suuressa lasisessa teollisuushallissa. Siellä sitten juoksentelin läkähdyksissä ja läpeensä stressaantuneena pitkin loputtomia portaikkoja. Tosi kiva ja levollinen uni.

Luojan kiitos erehdyin majoittumaan poikaystävälleni, ennen kuin tauti todella iski. Harmikseni en varautunut viipymään kertaistumalta päiväkausia. Vaihtovaatteet loppuivat heti alkuunsa. Olen käyttänyt samoja sukkia nyt niin monta päivää, etten enää edes muista. Sukkiin on muodostunut mukava, klähmäinen kerros. Kuin jalassa olisi mukavat sisätossut liukuesteillä. Tulin tänne päälläni pitkähihainen t-paita, mukanani vain vaihto-t-paita. Pelkässä t-paidassa tuli kylmä, joten jouduin kaivamaan päiväkausia käytössä olleen pitkähihaisen paidan pyykkikeosta. Niiiin ihanaa. Suihkussa olen kyllä käynyt. En kuitenkaan jaksanut pestä hiuksia, joten kastelin ne vain. Ja mehän tiedämme, kuinka kivalta likaiset hiukset näyttävät ja tuntuvat kastuttuaan. Ja saadessaan lisäkerroksen tautinäljää päälleen.

Että juu, tällaista glamoröösiä elämäntapaa täällä tänään ja muina lähiaikojen päivinä. Jos Kun tästä nousen, aion pukeutua pelkkiin paljetteihin ja olla niin saatanan glamoröösi, ettei kukaan, edes minä, voi uskoakaan, että olisin koskaan sairastanut mitään.

P.S.: Jos siellä on muita tautivuoteessa köllijöitä tai muiten tekemisen puutetta, käykää osallistumassa blogin lukijatutkimukseen! Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan kaksi sadan euron Iittala-lahjakorttia!