Poikaystäväni kotitalossa on jonkinlainen imaiseva tyhjiö, joka nielaisee kuulokkeita huomaamatta. Ensin katosi iPhonen kuulokeadapteri, joka kieltämättä pysyikin tallessa ennätyspitkään. Lähdin adapteri kädessäni asunnosta, mutta päästyäni hissillä alaovelle, ei adapteria enää ollut. Sitä ei löytynyt hissistä, ei käytävältä, ei asunnosta. Ei missään.

Hiljattain sama kävi iPhonen omille kuulokkeille. Näin niiden pilkistävän kassista lähtiessäni, kotiin päästessäni niitä ei enää ollut. Ei myöskään poikaystäväni luona. Ei missään.

En muistanutkaan, kuinka stressaavaa elämä ilman kuulokkeita on. En ole juurikaan liikkunut ulkona ilman kuulokkeita vuoden 2003 jälkeen. Musiikki on jostain selittämättömästä syystä kasvanut itseeni kiinni, sen läsnäolo on jos ei välttämätöntä niin olennaista. Jotkut tahot pitävät napit korvissa paahtamista haitallisena: musiikki estää havainnoimasta ympäristöä ja ajattelemasta. Ihminen ei ole läsnä, korvissa pauhaavasta musiikista tulee paha. Kuin älypuhelin ja sosiaalinen media, joka vie ihmisen läsnäolon pois tapahtuvasta hetkestä johonkin muualle.

Luulin itsekin asian olevan näin. Ja tottahan se on: ilman kuulokkeita olen totta tosiaan enemmän paikalla ja keskellä kaikkea. Kiinnitän huomioni pieniinkin yksityiskohtiin ja tapahtumiin, joudun tahtomattani mukaan.

Ja se siinä niin kamalaa onkin. Ilman musiikkia liikkuminen on sekä ärsyttävä häiriötekijä, että terve kokeilu ja kiinnostava muutos olosuhteissa. Maailma on yhtäkkiä paljon ärsyttävämpi paikka.

Olen läsnä, vaikken tahtoisi, enkä pääse mitään pakoon. Kävelen käytännössä kaikkialle, eli näen ja kuulen paljon, jopa liikaa. Joudun kuuntelemaan kahvilassa narisevaäänisten teinien keskustelun siitä, kuinka on ihanaa olla todella ihastunut, ihan oksettaa olla näin ällöromanttinen ja söpö, mikä ei välttämättä ole hyvä, koska monien suhde on itseasiassa huono juuri siksi, ettei halua liian ihanaa ja romanttista suhdetta vaan ihan sitä tavallista arkea ja turha oikeastaan olla edes ihastunut koska ensimmäiset parisuhteet eivät kuitenkaan kestä ikuisesti. Joudun kohtaamaan eteenkurvaavat feissarit, taistelevat katujen metsot, thai noodle boxeja tyrkyttävät promotyöntekijät, playbackinä viulua soittavat huijarit ja kuluttajatutkimuksiin houkuttelevat hiipparit. Toisaalta huomaan pieniä hauskoja asioita, kuten iloisia lapsia tai mäkkärin ruokapussia hampaissaan kantavan pikkukoiran.

Rakastan elävää kaupunkia ikävine puolineenkin. Mutta kuten ei mitään rakkaita asioita, ei myöskään elävää kaupunkia jaksa kaiken aikaa. Siksi on ihanaa, että voin suodattaa pois ihmisten puheet ja turhat lähestymisyritykset. Hukkua osaksi ihmisvirtaa ja kaupunkimerta, olla mukana ja kuitenkaan en. Olla ja mennä omilla ehdoillani, osallistua sen verran kuin juuri sillä hetkellä jaksan, haluan tai viitsin. Kuulokkeet korvilla voin olla omissa maailmoissani, mitata aikaa ja matkan edistymistä tietynpituisilla biiseillä, rytmittää kävelyä. Kuvitella olevani toisissa maailmoissa, Rivieralla tai Pärnussa, suuri oopperatähti tai toimintasankari. Videopelissä tai romanttisessa komediassa.

Toisaalta huomaan todella ajattelevani eri tavalla ilman jatkuvaa musiikkia. Keskityn itseeni ja ajatukset virtaavat uomien täydeltä ja äyräiden yli. Ehdin miettiä, kuinka tästä musiikittomasta kaupunkivaelluksesta voi mainiosti kirjoittaa, miten kirjoituksen voisi kuvittaa. Kuinka syysaurinko ilahduttaa eri tavalla, kuinka se valaisee paljon mutta jättää varjot vielä tavallistakin pimeämmiksi ja kylmemmiksi. Mitä näkemiäni ja kuulemiani tositapahtumia voin hyödyntää kirjoituksessa, tässä tai seuraavissa. Kuinkakohan moni vastaantulija on harrastanut tänään seksiä, miten tällaisen yrityksen toiminta tällaisella liikepaikalla voi olla mitenkään mahdollista, miksei Heli Kajo enää tee musiikkia tai koskaan hyväksynyt FB-kaveripyyntöäni.

Tai sitten kehittelen lempiajatustani: kuinka voisi luoda äänetöntä ääntä, jota soittamalla olisi vain hiljaisuutta. Se peittäisi muut äänet, ehkä vaimealla ja rauhoittavalla kohinalla, ollen kuin musiikkia mutta kuitenkin huomaamatonta ja hiljaista.

Rauhoittaisi, askel keinuisi ja kaikki olisi kuin elokuvan käännekohta, jossa törmäykset ja räjähdyksetkin tapahtuvat hitaasti ja äänettä.