Niin on taas Helsinki Pride -viikko taputeltu!

Oma viikkoni jäi tänä vuonna ihan todella tyngäksi: olin työreissussa Iskelmäfestareilla keskiviikosta perjantai-lauantai-yöhön, josta tulin yöbussilla vailla unta lauantain kulkue- ja puistojuhlahulinoihin.

Kun on kolme päivää ollut kärppänä kuvaamassa jokaisen ikimuistoisen ja ainutkertaisen tilanteen, niin vapaa-ajalle Prideen ei enää oikein irronnut. Aiempina vuosina olen mennyt aika tiiviisti blogi edellä ja halunnut kuvata ja raportoida tänne kaiken merkittävän kuin suurempikin uutissivusto. Nyt keskityin vaan olemaan omassa porukassa ja itseni kanssa. Homokuninkaalliset, kulkueen erikoisimmat ja kulkueen laidalla kakkaeväspusseineen päivystävät natsit on kuitenkin luettavissa kaikkialta muualtakin.

Johtui varmaan useita unettomista (kolme tuntia yössä on uneton) öistä, mutta kulkue ja puistojuhla meni kyllä yhdessä muistihäiriöisessä hujauksessa: tuntuu, etten muista koko päivästä oikein mitään. Ensimmäinen pieni viinihömpsy kilahti kupoliin ja sitten vain leijailin muiden mukana jossain sateenkaarevassa sumussa ja humussa.

Jotenkin kävi niin, että seurueineni jäimme kulkueen lähdössä aivan hännille. Mannerheimin patsasta ohittaessamme mietin, että tänä vuonna Mannerheimkin marssii kanssamme. Aiempina vuosina kun Marski on korkeintaankin vain seissyt vastassa. Niin se maailma muuttuu ja Marskikin marssii kulkueessa. Samalla tavalla hymyilytti myös Kansalaistorin laidan kirjastotyömaata peittävät Helsingin logoseinämät: niihin kun oli sattunut valikoitumaan väreiksi vaaleanpunainen ja -sininen, käytännössä siis translipun värit. Sävy ei toki ollut täydellisen sama, mutta mielleyhtymä oli silti selvä.

Marskin patsaan jälkeen, jossain Sokoksen kulman tuntumassa yleisöstä kuului iloinen "Hyvä Eino!" -huudahdus. Toinen blogin seuraaja taas kertoi rakastavansa minua, tai ainakin blogia. Ja kulkueen loppumetreillä näpättiin iloinen selfie, jossa tuulen tuivertama tukkani oli kyllä kaikkea muuta kuin kuvauksellinen. Mutta se oli sitä aitoutta ja vilpittömyyttä.


Puistoon asti pääsy kesti ja kesti. Ensin pelkäsin, että ohjelma ehtii alkaa ennen paikalle ehtimistämme, sitten aloin pelätä sen myös loppuvan. Lopulta pääsimme puistoon ja lysähdimme ensimmäiselle vapaalle paikalle. Paikka oli hyvä, sillä viereisessä seurueessa istui joukko suosikkinäyttelijöitäni. Hetken haaveilin meneväni juttelemaan, mutta seurueeni painostuksesta jätin menemättä. Vain yksi humalainen lähestyminen per suosikkinäyttelijä olkoon oppini elämän varrelle.


Koko puistoilu meni yhdessä hujauksessa: ohjelmasta en nähnyt mitään, yhtäkään kojua en ehtinyt käydä nuuskimassa enkä oikeastaan havaita mitään muutakaan. Toisen seurueen kanssa lähdimme huojumaan kohti kotia. Matkan varrelta löytyi saa ottaa -laatikko, josta nappasin mukaani kolme kultaista lautasta. Raitiovaunussa minua lähestyi Pride-tunnelmissa tyyppi, jolle ensisanoikseni hihkaisin kovaan ääneen tarjouksen viinihuikasta. Ihmisparka halusi vain blogista tulla juttelemaan, mutta joutui heti alkoholimainonnan uhriksi.

Rankka viikko ja pitkä päivä aiheutti sen, että tänäkin vuonna iltariennot vaihtuivat siihen, että nukahdin iltayhdeksältä näkemään unen ja valveen sekaisia horinaunia. Sitten heräsin, kävin esittämässä asunnossa etkoileville ihmisille vienon toiveen poislähtemisestä, koska haluan nukkua, ja he hienotunteisesti tottelivat. Se oli ystävällistä, vaikkei juhlapaikka edes ollut minun kotini.

Orgullo Winen sateenkaariviinit saatu somenäkyvyyttä vastaan.