Joskus vuodenvaihteessa ja muutenkin lukuisina hetkinä päättäessäni kohottaa elämänlaatua olen päättänyt, että nyt keskityn mietiskelyyn ja ajatustyöhön. Ihan kaikenlaiseen pohdiskeluun, mitä nyt milloinkin mielessä on, oli se sitten omaa elämää tai sitä, että voiko kalkkuna lisääntyä neitseellisesti.

En varsinaisesti ole vieläkään omistanut aikaani ajattelulle, mutta olen kuitenkin ajautunut tilanteeseen, jossa jauhan ja vellon samoja ikuisuuskysymyksiä samoille ja vaihtuville ihmisille. Siis pääsemättä mihinkään lopputulokseen, saamatta keneltäkään oikeaa vastausta, koska en oikeasti edes tiedä vastausta, tai en halua kuulla muuta vastausta kuin minkä mielessäni tiedän oikeaksi, mutten vielä halua myöntää sitä itsellenikään.

Olen tullut siihen lopputulokseen, että en oikeasti edes ajattele ja pohdi. Todellisuudessa vain vatvon, vellon ja ulisen. Voin aivan hyvin lopettaa sen, elää sitä mitä on ja jopa mennä eteenpäin. On täysin turha miettiä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin vuosi sitten, kymmenen vuotta sitten, mitäköhän se tarkoittaa kun se lakkasi vastaamasta viesteihin, miksiköhän se samana iltana moikkaa ja jättää täysin huomiotta tai mitä jos . Lopettaa miettimästä, että jäädäkö Turkuun vai lähteäkö Helsinkiin, kun vastaus on tavallaan selvä, vaikken haluaisi sen olevan. Mutta jos jostain asiasta on haaveillut yli kymmenen vuotta, ja siihen tulee jos ei nyt hyvä tilaisuus niin tilaisuus ainakin, niin ehkä se ratkaisu olisi syytä tehdä.

Nimenomaan tehdä. Että jos ei osaa varsinaisesti miettiä ja pohtia elämäänsä ja sen käänteitä ja seurauksia, voisi kuitenkin tehdä, kävi sitten miten kävi.

Vähän niinku tämä blogi vuonna 2010. Kuuntelin Pariisin kevään Tämän kylän poikii ja keksin että perustanpa tällaisen maalaishomopojan elämästä kertovan blogin ja keksinpä sille nyt tällaisen hauskan populaarikulttuuriviittauksien täyteisen nimen.

Samassa Pariisin kevät -hengessä voisin nyt hallinnoida elämääni muutenkin: