Illalla mietin, kuinka hyvä hankinta lähes päivälleen kolme vuotta käytössäni ollut Marshallin bluetooth-kaiutin on. Materiaonnellisuuden tunteeseen myös nukahdin.

Sitten heräsin (tarina ei lopu tähän, onnellisuus ei ollutkaan unta).

Alan tapani mukaan puuhata musiikkia aamutoimieni taustalle. Kaiuttimesta ei kuulu pihaustakaan, vaikka musiikki kyllä soi puhelimesta. Ei auta, vaikka vaihdan laitetta, vaikka yhdistän laitteen vanhanaikaisesti piuhalla kaiuttimeen. Ei suhaustakaan, ei edes ritinää ja rätinää, kun piuhan työntää liittimeen nupit kaakossa. Ei mitään.

Kaiuttimeni on rikki. Haista paska Marshall, ostan teräskulhon ja laitan puhelimen soimaan sinne, kulho toimii ääntä vahvistavana elementtinä ja kestää saatana ikuisesti. Eikä tarvii sähköä eikä langatonta yhteyttä, ei mitään.

Juuri, kun olin tietoisesti tuntenut siitä syvää onnea ja kiitollisuutta. Vittu. En ole enää ikinä onnellinen tai kiitollinen mistään.

Sitten asuntooni ilmestyy huoltomiehiä tekemään huoltotöitä. Pakenen kiusallista tilannetta lähtemällä kotoa, myös koska olin muutenkin lähdössä ja olisi oikeastaan pitänyt lähteä jo paljon aiemmin. Kiusaantuneena lähden niin nopeasti, että unohdan avaimet sisälle. Tajuan tämän sekunti oven sulkeutumisen jälkeen ja keksin soitan ovikelloa. Huoltomies avaa. Tunnen syvää onnellisuutta ja kiitollisuutta siitä, että huoltomies on jo valmiiksi paikalla kun ensimmäistä kertaa ikinä unohdan avaimet sisälle.

Sitten mieltäni alkaa kalvaa huoli siitä, että olisiko huoltomies epäröimättä avannut oven kenelle tahansa? Onkohan huoltomies täysin luotettava?

Riennän asioille. Asioimaan jonottaessani aulan seinään heijastuu sateenkaari. Haluaisin ottaa siitä kuvan, mutta ihan paska puhelimeni on jotenkin pysyvästi muistiltaan täynnä eikä voi ottaa kuvaa. Mikään ei vituta enempää kuin paska puhelin, ei edes vakava sairaus. Vakavasta sairaudesta voi parantua tai siihen kuolee, mutta paskan puhelimen kanssa joutuu vain elämään ja elämään. (Siltä varalta, että joku pahastui, niin haluan huomauttaa, että olen ollut vakavasti sairas, saan sanoa näin.)

Yliopistolla on ainejärjestön myyjäiset, helvetisti herkkuja ja loputtomasti kahvia. Juon seitsemän kuppia kahvia, syön kolme brownieta, yhden suolaisen muhvinssin, yhden suolaisen sämpylänyytin sekä palan mokkapalaa. Brownie oli sekä vegaaninen että gluteeniton, ja tiedättekö, tehty mustapavuista! Siis mustapavuista! Brownie! Ihan hillittömän kreisi idea. Se maistui brownielta, mutta tuntui suussa pavuilta. Ja oli todella hyvää. Koin onnellisuutta ja kiitollisuutta. Mustapapubrownie.

Kahvittelun lomassa ohikulkenut professori käy puhuttelemassa minua opintojeni etenemisestä, keskustelemme hyvässä hengessä. Hän antaa minulle myös varman tärpin ja muistisäännön ruotsin kirjalliseen tenttiin. Se on jotain että wöwöwöw, möäöäömäöm plus öösösössöö. Tai siis siltä se minun päässäni kuulosti. Lupaan painaa neuvon mieleeni ja hoitaa kurssin menestyksekkäästi pois alta. Aivan kuin jotain, joka on roikkunut neljä vuotta, voisi enää hoitaa pois alta. Tunnen syvää onnettomuutta.

Sitten onkin syksyn ja ehkä koko yliopistourani tärkeintä opintosuoritusta ja lempiainettani, pornokurssia. Mieletön kurssi, paras kurssi, ihana kurssi. Porno on ihanaa, painatan sellaisen t-paidan vielä jonain päivänä. Luennon lopuksi opettaja antaa läksyksi tutustua jo etukäteen alastonsuomi.comiin, ois tosi hyvä jos teillä on sinne tunnukset. Saisinkohan poissaoloni anteeksi tai lisäplussaa arvosteluun, jos kirjoitan läsnäololistaan käyttäjätunnukseni? Tunsin onnea.

Tulen kotiin. Kokeilen toiveikkaasti kaiutinta, josko päivän lepo olisi auttanut. Ei ole, ei toimi. Tunnen onnettomuutta. Ei enää ihania musiikkihetkiä, tai oikeastaan musiikkia ollenkaan, koska ei tässä nyt millään läppärinkaiuttimilla kuunnella. Saatana. Näen mielessäni näyn, jossa kovasti minua muistuttava hahmo paiskaa kovasti Marshallin kaiutinta muistuttavan esineen alas kovasti Turun taidemuseonmäkeä muistuttavaa mäkeä.

Illalla menen yöksi lapsenvahdiksi. Vahdittava oli tehnyt salaattia, kertoo hyödyllisiä kotitalouksien säästövinkkejä, vitsailee soittavansa aamulla Facetime-puhelun kun saan tarjoilla aamiaisen vuoteeseen ja mikä tärkeintä, tuo minulle oma-alotteisesti sipsejä sohvalle.

Tunnen kiitollisuutta ja onnellisuutta.


Kuvat: Henna