Tietoa mainostajalle ›

Mitäs me vanhetessa paranevat (eli minä ja Bridget Jones)

Bridget Jones on omassa elämässäni vähän hassu ilmiö. Ensimmäisen ja toisen elokuvan tullessa en toisaalta Someron maaseudulla ollut ihan ur...

Bridget Jones on omassa elämässäni vähän hassu ilmiö. Ensimmäisen ja toisen elokuvan tullessa en toisaalta Someron maaseudulla ollut ihan urbaanin kaupunkielämän enkä varsinkaan kolmekymppisen sinkkunaisen elämän piirissä.

Silti Bridget Jonesit ovat tottakai tulleet vuosien varrella tutuksi, niissä ja niiden usein toistuvissa televisioinneissa on jotain tuttua ja turvallista. Joissain elokuvissa on, niitä on kiva katsoa uudestaan ja uudestaan vaikka muistaakin titspervertit, pupuasut ja jouluneuleet jo ulkoa.


Varovaisella innostuksella suhtauduin uuteen Bridget Jones's baby -leffaan jo hyvissä ajoin. En muista olenko blogin puolella muistanut raportoida, mutta olen mukana Finnkinon Leffamaailman lähettiläissä. Tätä kautta sain kutsun myös keskiviikkoiseen kutsuvieras-ensi-iltaan, jonka tiimoilta kuulin jonkin verran kuittailua siitä, kuinka olin Facebook-ryhmässämme ehkä vähän liiankin innoissani.

Onneksi leffan alkua odotellessa kävi ilmi, että en ollut intoni kanssa ollenkaan yksin. Ja taivaan kiitos, intoiluun oli syytä ja aihetta.

Leffa nimittäin oli sairaaaan hyvä


Pelkäsin paljon sitä, että leffa olisi vain kiusallista vanhan lämmittelyä, juuri sellaista titspervertin ja pupuasun muistelua. Että onks tää mikään bridgetti ollenkaa ku on noin kapiat posket eikä hughgranttii ollenkaa. Mutta ei, aivan oli uudet ja nykyaikaiset kujeet, jotka kuitenkin säilyttivät hienosti aikaisempien elokuvien hengen.

Mietin toki taannoin puhuttanutta Renée Zellwegerin kasvokohua. Että voiko elokuva kertoa vanhemmasta Bridgetistä, jos Bridget näyttää kymmenen vuoden jälkeen kymmenen vuotta nuoremmalta kuin kymmenen vuotta sitten? Huoleni oli onneksi aiheeton. Ja toisille nyt vaan käy niin, että he paranevat vanhetessaan. Minä ja Bridget Jones olemme eläviä ja hyviä esimerkkejä siitä.


Sen lisäksi elokuva oli hyvin lämminhenkinen ja fiksu. Jopa Bridgetin miehet olivat tavallisia ja järkeviä hankalissakin tilanteissa, ilman typerää macho-kulttuurin ylläpitoa, äijäilyä tai ärsyttävää ja keinotekoista juonittelua. 

Päähenkilöiden ja -juonien kylkeen istui saumattomasti myös muut kuin heteroydinperheeseen kuuluvat ihmiset: synnytysvalmennuksen naisparit, adoptoivat homomiehet ja se, kuinka miestä ei ole mikään pakko ottaa, vaan yksinhuoltajanakin pärjää varmasti.

Kaikki tuotiin esiin hyvin itsestäänselvyyksiä toteavalla mutta määrätietoisella hengellä. Oli ilahduttavaa huomata, että ihan oikeasti voi tehdä hyvän komedian ilman, että täytyy voida mauttomasti pilkata tai irvailla jollekin. Mieltäni lämmitti niinikään elokuvan sivujuonena nähty diktaattorin vainoama feministipunkkarien ryhmä tai median murroksen (!!111) käsittely. Ajan kuvia toki, mutta ei mitenkään itsestäänselvästi mukana olevia.

Oivoi, oli se vaan ihana elokuva. Viihdytti, nauratti ja no, lopussa kyllä itkettikin.


You Might Also Like

0 kommenttia