Bridget Jones on omassa elämässäni vähän hassu ilmiö. Ensimmäisen ja toisen elokuvan tullessa en toisaalta Someron maaseudulla ollut ihan urbaanin kaupunkielämän enkä varsinkaan kolmekymppisen sinkkunaisen elämän piirissä.

Silti Bridget Jonesit ovat tottakai tulleet vuosien varrella tutuksi, niissä ja niiden usein toistuvissa televisioinneissa on jotain tuttua ja turvallista. Joissain elokuvissa on, niitä on kiva katsoa uudestaan ja uudestaan vaikka muistaakin titspervertit, pupuasut ja jouluneuleet jo ulkoa.

Varovaisella innostuksella suhtauduin uuteen Bridget Jones's baby -leffaan jo hyvissä ajoin. En muista olenko blogin puolella muistanut raportoida, mutta olen mukana Finnkinon Leffamaailman lähettiläissä. Tätä kautta sain kutsun myös keskiviikkoiseen kutsuvieras-ensi-iltaan, jonka tiimoilta kuulin jonkin verran kuittailua siitä, kuinka olin Facebook-ryhmässämme ehkä vähän liiankin innoissani.

Onneksi leffan alkua odotellessa kävi ilmi, että en ollut intoni kanssa ollenkaan yksin. Ja taivaan kiitos, intoiluun oli syytä ja aihetta.

Leffa nimittäin oli sairaaaan hyvä. 


Pelkäsin paljon sitä, että leffa olisi vain kiusallista vanhan lämmittelyä, juuri sellaista titspervertin ja pupuasun muistelua. Että onks tää mikään bridgetti ollenkaa ku on noin kapiat posket eikä hughgranttii ollenkaa. Mutta ei, aivan oli uudet ja nykyaikaiset kujeet, jotka kuitenkin säilyttivät hienosti aikaisempien elokuvien hengen.

Mietin toki taannoin puhuttanutta Renée Zellwegerin kasvokohua. Että voiko elokuva kertoa vanhemmasta Bridgetistä, jos Bridget näyttää kymmenen vuoden jälkeen kymmenen vuotta nuoremmalta kuin kymmenen vuotta sitten? Huoleni oli onneksi aiheeton. Ja toisille nyt vaan käy niin, että he paranevat vanhetessaan. Minä ja Bridget Jones olemme eläviä ja hyviä esimerkkejä siitä.



Oivoi, oli se vaan ihana elokuva. Viihdytti, nauratti ja no, lopussa kyllä itkettikin.