Olen fiilistellyt pitkin kesää ja alkavaa syksyä Ellinooraa. Ollut hyvin innoissani. Varsinkin Carrie (joka nyt toki on soinut kaikkialla ja koko ajan) on vaan ollut tajuttoman ihana biisi.

Ruisrockissa Ellinoora pelasti oikeastaan koko viikonloppuni. Lähdin perjantaina festaroimaan vähän välinpitämättömänä, väsytti ja uuvutti enkä olisi oikein viitsinyt. Ei ollut fiilistä. Saavuin parahiksi katsomaan Ellinooraa, ja niin oli saapunut moni muukin. Aurinko paistoi, oli lämmin, biisit ihania ja Ellinoora vilpittömän innoissaan ja liikuttunut valtavasta yleisömäärästä, joka vieläpä osasi laulaa mukana. Kävelin Ruissalon rannassa ja kuuntelin Ellinooran keikkaa ja onnellisuuden tunne valtasi mieleni. Harvoin on tullut niin hyvää fiilistä kuin silloin.

Toisen kerran näin Ellinooran loppukesästä, Kupittaan Musapiknikillä. Siellä keskityin nimenomaan keikkaan enkä yleiseen fiilikseen. Ja kyllä Ellinoora valloitti sielläkin. Jo Ruisrockissakin huomiotani kiinnittänyt aitous ja vilpittömyys välittyi edelleen. En tiedä onko se oikeat soittimet, oululaisuus, Suomirockin kuuntelu lapsena vai mikä, mutta Ellinoorasta puuttuu monille muille etunimellä esiintyville naisartisteille tyypillinen etäisyys ja coolius, ja juuri se tekee Ellinoorasta niin valloittavan.

Ja vilpittömiä ja aitoja on biisien tekstitkin: niissä ollaan kaunistelematta mutta kauniisti darrakoomassa parvekkeella, bailaamassa ja sekoilemassa rakkauden perässä. Ja halutaan tehdä mitä puput tekee.

Perjantaina julkaistiin Ellinooran ensimmäinen levy, Villi lapsi. Odotin sitä malttamattomana ja mielessäni maalailin siitä vuosienkin jälkeen muistettavaa elämäni sesonkilevyä. Vastaavaa, kuin mitä esimerkiksi Heli Kajon levy joskus oli. Levy, jota kuuntelin jatkuvasti, varmasti tuhansia kertoja, ja jonka kaikki sanat muistan vielä kuolinvuoteellakin (siis joskus satakakskytvuotiaana).

Sitten kauan odotettu levy tuli ja huomasin heti hirvittävän ongelman. Levy ei ole yhtään minulle. Olen aivan liian vanha. Levy todellakin kertoo villeistä lapsista. Täytyy myöntää, että petyin saatanasti. Biiseissä ei ole mitään vikaa, päinvastoin. En vain saa niistä kovin paljoa irti, koska olen väärän ikäinen. Jos olisinkin vaikka kymmenen vuotta nuorempi, en muuta tekisikään kuin kuuntelisi Ellinooraa ja miettisi, että just mun elämää ja liimautuisin ikiajoiksi kosketuspintaan.


Biisit kertovat ihmisistä, jotka ovat juuri päässeet ylioppilaiksi, kesätöissä mansikkamailla, aina kakskytvuotiaita, kukkaseppeleet päässä. Jotka pitävät kolmekymppisyyttä mahdottoman kaukaisena asiana, vähän samana kuin olisi satavuotias. Kun ollaan aina kakskytvuotiaita. Ja jotka miettivät, kuinka voi kaihota omaa nuoruutta, kun on vielä niin pieni. 

Toki nuoruuskuvasto ja loputtomat lämpimän filtterin läpi nähnyt kesämuistot ovat olennainen polttoaine vähän kaikelle suomirockille. Ongelma itselleni lienee siinä, että monien muiden kirjoittajien teksteissä nuoruus on takana, Ellinooran teksteissä nuoruus on tässä ja nyt. Onneksi Suomessa on ymmärtääkseni edelleen suuri joukko nuoria. Ainakin kaupungilla liikkuu tosi paljon oudosti pukeutuvia ja kummallisesti käyttäytyviä tyyppejä, joihin en tunne minkäänlaista yhteyttä. Että minä en ollutkaan maailman viimeinen nuorisolainen.

On tosin sanottava, että esimerkiksi Leijonakuninkaaseen samaistun iästäni huolimatta. Mutta siihenkin siksi, että tämä olin minä joskus. Ihania biisejä kyllä, ja sisältävät pohdintoja, joita vähän aikuisempanakin tulee ääneen valitelleeksi: miksei vois ain juoda viinii, olla toisessa kii, päässä kukkaseppeleet? 

Ellinoora - Villi lapsi Spotifyssä