Tiistaina lähdin ostosmatkalle Kupittaan Cittariin. Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin, siellä on ihana käydä. Tutkia kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mitä ihmisille yritetään myydä. Ja joskus vähän tarttuakin joihinkin houkutuksiin.

Tällä kertaa menimme syksyn ja opiskelujen ja sitä myötäilevästi köyhinä opiskelijoina tarkan kauppalistan kanssa ostoksille. Ei mitään listan ulkopuolista koriin, paitsi jos asian kirjoittaa kauppalistaan ennen koriin lisäämistä. Seuralaiseni esimerkiksi kirjoitti ensin listaansa aurinkolasit, täydensi sitten että aurinkolasit x 2 ja lopulta kirjoitti kakkosen päälle kolmosen.

Itse ostin vain yhdet lasit. Iha selkeet Dior-kopiot mut hyvät, sanoi arvovaltainen raati. Toinen puoli taas suhtautui varauksella ja luonnehti laseja surullisen näköisiksi. Vastasin niiden vain kuvastavan sisälläni vellovaa pohjattoman surullista pohjavirettä. Silmälasit on sielun peili tai peili josta voi silmiään katsella että noin.

Ja siis lasithan olivat etukorttialennuksessa puoleen hintaan. Kaikkihan tietävät, että köyhän kannattaa hyödyntää tarjouksia. Sitäpaitsi aurinkolasit, jopa puoliläpällä hankitut, kestävät ehkä jopa vuosia. Eli hyvä hankinta.

Kupittaan suunnalla kun oltiin, oli luontevaa jatkaa katsomaan amerikanautoja, jotka Kupittaalla kokoontuvat kesätiistaisin. En ymmärrä autoista mitään, en omista edes ajokorttia, mutta jokin amerikanautoissa minua kiehtoo. Ehkä se on se sama näyttävyys ja eleganssi kuin vaikka drag queeneissa. Tai sellainen intohimoinen hulluus, tai hullu intohimoisuus, omaa juttuaan eli autoja kohtaan. Ja tiivis ja hyvähenkinen yhteisöllisyys, sitäkään ei sovi unohtaa.

Näin montakin hienoa autoa, suosikkini oli kuitenkin se, joka muistutti eniten munakoiso-emojia. En nyt valitettavasti lisää siitä kuvaa tähän, sillä mielikuva saattaisi pahastuttaa auton omistajan. Tyydyin vain kuiskaamaan havaintoni seurueelleni.


 Olin pukeutunut pitkiin housuihin ja takkiin, vaikka on kesä, mutta varmuuden vuoksi. Ei siis oikeasti polttanut nahkapenkit paljasta reittä, koska ei ollut Granadaa, ei nahkapenkkiä eikä paljasta reittä. Eikä kyllä olisi shortsinikaan sen pituiset, että reisi olisi palanut. Ja nyt voidaan tietysti pohtia, että onko Nuori ja kaunis -kappaleen tekstissä reitensä penkkiin polttavalla henkilöllä housuja ollenkaan siinä penkissä.

Auringon hiljaksiin laskeutuessa jouduin toteamaan, että varautuneella pukeutumisellakin alkaa palella ja on pakko lähteä. Tuntui syksyltä. Vieläpä minä, joka en varsinaisen herkästi palele. Tai jos palelenkin, niin nautin silti kesän lämmöstä enkä vedä toppapalttoota harteille.


Mutta niin vain oli lähdettävä. Puhelimestakin loppui akku yhtäkkiä, aivan kuin talvipakkasella. Vaikka taivas oli laskevasta auringosta huolimatta vielä vaalea, ei vastaantulleiden ihmisten kasvoja enää erottanut. Jäivät ärsyttävästi hämärään varjoon, vaikka olikin näennäisesti valoisaa.

Kai se on myönnettävä, että ensi kesän odotus on alkanut. Sitten voi taas painaa kaasun pohjaan ja antaa elämän mennä.