Suurmiehen heteromuotti kuohii Tom of Finlandin
16.2.17
16.2.17
Rakastan suomalaista elokuvaa, olen pitänyt todella paljon Dome Karukosken elokuvista, odotin suurin odotuksin ja malttamattomana Tom of Finland -elokuvaa. Ja sitten se tuli ja koin valtavan pettymyksen.
Tom of Finland -elokuvan näyttelijät ovat kaikki rooleissaan mainioita. Pekka Strang on lähes todellisen Touko Laaksosen veroinen Touko (sikäli kuin jälkeenpäin tallenteilta Laaksosta nähneenä voi arvioida). Touko Laaksosen kumppania Veli "Nipa" Mäkistä näyttelevä Lauri Tilkanen on niinikään roolissaan erinomainen. Kuvaus on kaunista ja maskeeraus onnistutta. Jo lähtökohtaisesti on ihanaa ja hienoa, että Touko Laaksosesta on lähdetty tekemään elokuvaa, vieläpä suomalainen suurmies -mentaliteetilla. Huomaa, että elokuvan aihe koetaan merkityksellisenä ja arvokkaana. Touko Laaksonen uskalletaan tunnustaa juhlalliseksi ylpeyden aiheeksi ja vientituotteeksi, joka voidaan ja halutaan tuoda esiin, jopa itsenäisen Suomen satavuotisjuhlavuonna. Elokuva näytti hyvältä, eivätkä sen ongelmat olleet mitenkään visuaalisessa puolessa tai konkreettisesti nähtävillä, vaan jossain produktion varhaisemmissa vaiheissa. Paljon riippuu tietenkin myös katsojasta: hetero ja/tai homojen historiaa tuntematon ihminen katsoo elokuvaa varmasti hyvin erilaisin silmin.
Tom of Finland on tyypillinen suurmies-elokuva suomalaisella otteella. On sotaa, täytyy olla sotatraumaa, täytyy olla viinaa ja vaikeuksia. Touko Laaksonen toki oli valkoinen mies ja sotaveteraani, joka istuu tähän muottiin tietyiltä osin hyvin. Toisaalta Laaksonen oli myös homo, joka piti sota-aikaa elämänsä onnellisimpana aikana, koska sota-ajan poikkeusolot mahdollistivat seksuaalisuuden hyvin vapaan toteuttamisen. Silti yllättäen sota-ajan kuvauksella alkavan elokuvan alussa nähdään sota-painajaisista kärsivä ja masentunut Touko. Koska kuvaa suomalaisesta miehestä, varsinkaan suurmiehestä ei voi olla ilman sotaan liittymistä. Eikä suomalaista, historiaan sijoittuvaa elokuvaa ilman sotaa.
Suurmies-elokuvan muotin mukana hukkaan menee valtava mahdollisuuksien kirjo. Touko Laaksosen, jos kenen, elämässä olisi mahdollisuuksia käsittämättömään elokuvalliseen ilmaisuun. Tuttu ja sovinnainen toteutus on harmi, vaikkei toteutuksessa puutteita olekaan. Paljon suurempiinkin saavutuksiin olisi kerrankin ollut mahdollisuus.
Asetelmassa, jossa heterot tekevät elokuvaa homoista heteroille, on aina tietyt vaaranpaikkansa. Niihin Tom of Finland -elokuva valitettavasti osuu. Heterot dominoivat elokuvaa ja Tom of Finlandin töille tyypillinen homoseksuaalisuuden riemu loistaa elokuvassa pääasiassa poissaolollaan. Elokuva tuntuu jopa mässäilevän heteroiden homoihin kohdistamalla syrjinnällä ja väkivallalla. Ratkaisun taustalla lienee tarve pyytää symbolisesti historiaa anteeksi tuomalla omat virheet esiin. Se on ajatuksena reilu, mutta käytännön toteutuksesta jää tunne, että heteroväestö tunnustaa virheensä ja antaa itselleen anteeksi huonon käytöksensä. Sama kaunis ajatus lienee myös siinä, että homoseksuaalinen kanssakäyminen on elokuvassa jätetty kevyesti vihjailevien puheiden tai pimeiden puistojen suojiin. Tekijät ovat varmasti halunneet välttää homojen tarpeetonta seksualisointia, mikä pääsääntöisesti onkin perusteltua. Seksin sivuuttaminen sopii journalistiseen henkilökuvaan 40 vuotta yhdessä olleesta lesboparista, Tom of Finland -elokuvaan ei.
Kuvaavaa on myös se, että parisuhteen ja rakkauden käsittely jää hyvin kevyeksi. Kun edes rakkauden kuvaamiselle ei täydessä elokuvassa tunnu löytyvän tilaa, tuntuu käsittämättömältä ratkaisulta rakentaa elokuvan alkupuolelle fiktiivistä heteroromanssin virittelyä. Elokuvan mainoslauseet rakkaudesta jäävät pitkälti lunastamatta. Aivan kuin historiassa kielletty ja siksi katukuvassa näkymätön miesten välinen rakkaus olisi ollut toteutuessaankin näkymätöntä: homojen seksuaalinen kanssakäyminen on elokuvassa karsittu pois, eikä elokuvassa nähdä edes yhtä kokonaista suudelmaa. Vapautuneesta ja onnellisesta homoseksuaalisuudesta nautitaan käytännössä vain Kaliforniassa, joka elokuvassa näyttäytyykin Toukon fantasioiden täyttymyksenä. Olisikin ollut hedelmällistä hyödyntää tätä kuvastoa enemmänkin. Nyt elokuva tuntuu nojaavan heteroparin idyllin lailla toimivaan kuvaan homoparista, joiden rakkaus täyttyy avioliittoon vertautuvilla verho-ostoksilla.
Tom of Finland on kuitenkin ikoninen ja tärkeä taiteilija, varsinkin seksuaalivähemmistöille. On arveluttavaa, että alkuperäinen fanikunta sivuutetaan elokuvaa tehdessä. Moni on muistuttanut tästä puhuessani siitä, miten heteroyleisö on kuitenkin se, jonka lipputuloilla leffa maksetaan ja joiden vuoksi se on tehty. Ymmärrän teoriassa markkinatalouden realiteetit, toisaalta taas en. Kuvitteellisen, homoseksuaalisesta romantiikasta loukkaantuvien heteroiden tunteiden ajattelu Tom of Finlandin kohdalla on yksinkertaisesti väärin. Ei kukaan olisi tehnyt elokuvaa Irwin Goodmanistakaan ilman musiikkia, koska kaikki eivät halua kuulla niitä narisevia renkutuksia. Homoutta on tässä maailmassa peitelty heteroiden mieliksi aivan liikaa ja liian kauan.
Suomalaisen homohistorian päästessä viimein elokuvaan, sen toivoisi olevan sateenkaariyleisölle tehty, ilman heteroyleisön asettamia rajoitteita. Elokuva voi liikkua, mutta eloon se herää todella vasta katsojan kokemuksen ja samaistumisen kautta. Kun suomalaiset homot viimein saavat oman elokuvansa, on kohtuullista odottaa siltä edes yhtä kokonaista suudelmaa. On tärkeää voida samaistua elokuvaan ja sen hahmoihin: sitä ei tapahdu, jos elokuvaa hallitsee ulkopuolisen heteron rajoittava katse.
Tom of Finland -elokuva tulee ensi-iltaan 24.2.2017.
-----
Omasta pettymyksestäni huolimatta haluan painottaa, että oma kokemukseni ei tietenkään ole mikään absoluuttinen totuus. Toivon, että jokainen käy katsomassa elokuvan itse ja muodostaa mielipiteensä kokemuksensa perusteella. Tämä postaus oli yksi blogihistoriani vaikeimpia kirjoitettavia: odotin Tom of Finland -elokuvalta valtavasti. Olisin halunnut rakastua siihen välittömästi ja palavasti ja kun niin ei käynyt, oli mieli aika matala. Olisin halunnut voida ylistää ja kehua elokuvaa, koska aihe on hieno ja siihen tarttuminen ei ole mitenkään itsestäänselvyys. En olisi halunnut joutua edes perustellusti kritisoimaan elokuvaa, mutta muulla tavoin toimiessani olisin ollut epärehellinen sekä itselleni että yleisölleni. Niinkään en voinut toimia. Kiitos ja anteeksi.
Tom of Finland -elokuvan näyttelijät ovat kaikki rooleissaan mainioita. Pekka Strang on lähes todellisen Touko Laaksosen veroinen Touko (sikäli kuin jälkeenpäin tallenteilta Laaksosta nähneenä voi arvioida). Touko Laaksosen kumppania Veli "Nipa" Mäkistä näyttelevä Lauri Tilkanen on niinikään roolissaan erinomainen. Kuvaus on kaunista ja maskeeraus onnistutta. Jo lähtökohtaisesti on ihanaa ja hienoa, että Touko Laaksosesta on lähdetty tekemään elokuvaa, vieläpä suomalainen suurmies -mentaliteetilla. Huomaa, että elokuvan aihe koetaan merkityksellisenä ja arvokkaana. Touko Laaksonen uskalletaan tunnustaa juhlalliseksi ylpeyden aiheeksi ja vientituotteeksi, joka voidaan ja halutaan tuoda esiin, jopa itsenäisen Suomen satavuotisjuhlavuonna. Elokuva näytti hyvältä, eivätkä sen ongelmat olleet mitenkään visuaalisessa puolessa tai konkreettisesti nähtävillä, vaan jossain produktion varhaisemmissa vaiheissa. Paljon riippuu tietenkin myös katsojasta: hetero ja/tai homojen historiaa tuntematon ihminen katsoo elokuvaa varmasti hyvin erilaisin silmin.
Tom of Finland on tyypillinen suurmies-elokuva suomalaisella otteella. On sotaa, täytyy olla sotatraumaa, täytyy olla viinaa ja vaikeuksia. Touko Laaksonen toki oli valkoinen mies ja sotaveteraani, joka istuu tähän muottiin tietyiltä osin hyvin. Toisaalta Laaksonen oli myös homo, joka piti sota-aikaa elämänsä onnellisimpana aikana, koska sota-ajan poikkeusolot mahdollistivat seksuaalisuuden hyvin vapaan toteuttamisen. Silti yllättäen sota-ajan kuvauksella alkavan elokuvan alussa nähdään sota-painajaisista kärsivä ja masentunut Touko. Koska kuvaa suomalaisesta miehestä, varsinkaan suurmiehestä ei voi olla ilman sotaan liittymistä. Eikä suomalaista, historiaan sijoittuvaa elokuvaa ilman sotaa.
Suurmies-elokuvan muotin mukana hukkaan menee valtava mahdollisuuksien kirjo. Touko Laaksosen, jos kenen, elämässä olisi mahdollisuuksia käsittämättömään elokuvalliseen ilmaisuun. Tuttu ja sovinnainen toteutus on harmi, vaikkei toteutuksessa puutteita olekaan. Paljon suurempiinkin saavutuksiin olisi kerrankin ollut mahdollisuus.
Asetelmassa, jossa heterot tekevät elokuvaa homoista heteroille, on aina tietyt vaaranpaikkansa. Niihin Tom of Finland -elokuva valitettavasti osuu. Heterot dominoivat elokuvaa ja Tom of Finlandin töille tyypillinen homoseksuaalisuuden riemu loistaa elokuvassa pääasiassa poissaolollaan. Elokuva tuntuu jopa mässäilevän heteroiden homoihin kohdistamalla syrjinnällä ja väkivallalla. Ratkaisun taustalla lienee tarve pyytää symbolisesti historiaa anteeksi tuomalla omat virheet esiin. Se on ajatuksena reilu, mutta käytännön toteutuksesta jää tunne, että heteroväestö tunnustaa virheensä ja antaa itselleen anteeksi huonon käytöksensä. Sama kaunis ajatus lienee myös siinä, että homoseksuaalinen kanssakäyminen on elokuvassa jätetty kevyesti vihjailevien puheiden tai pimeiden puistojen suojiin. Tekijät ovat varmasti halunneet välttää homojen tarpeetonta seksualisointia, mikä pääsääntöisesti onkin perusteltua. Seksin sivuuttaminen sopii journalistiseen henkilökuvaan 40 vuotta yhdessä olleesta lesboparista, Tom of Finland -elokuvaan ei.
Kuvaavaa on myös se, että parisuhteen ja rakkauden käsittely jää hyvin kevyeksi. Kun edes rakkauden kuvaamiselle ei täydessä elokuvassa tunnu löytyvän tilaa, tuntuu käsittämättömältä ratkaisulta rakentaa elokuvan alkupuolelle fiktiivistä heteroromanssin virittelyä. Elokuvan mainoslauseet rakkaudesta jäävät pitkälti lunastamatta. Aivan kuin historiassa kielletty ja siksi katukuvassa näkymätön miesten välinen rakkaus olisi ollut toteutuessaankin näkymätöntä: homojen seksuaalinen kanssakäyminen on elokuvassa karsittu pois, eikä elokuvassa nähdä edes yhtä kokonaista suudelmaa. Vapautuneesta ja onnellisesta homoseksuaalisuudesta nautitaan käytännössä vain Kaliforniassa, joka elokuvassa näyttäytyykin Toukon fantasioiden täyttymyksenä. Olisikin ollut hedelmällistä hyödyntää tätä kuvastoa enemmänkin. Nyt elokuva tuntuu nojaavan heteroparin idyllin lailla toimivaan kuvaan homoparista, joiden rakkaus täyttyy avioliittoon vertautuvilla verho-ostoksilla.
Tom of Finland on kuitenkin ikoninen ja tärkeä taiteilija, varsinkin seksuaalivähemmistöille. On arveluttavaa, että alkuperäinen fanikunta sivuutetaan elokuvaa tehdessä. Moni on muistuttanut tästä puhuessani siitä, miten heteroyleisö on kuitenkin se, jonka lipputuloilla leffa maksetaan ja joiden vuoksi se on tehty. Ymmärrän teoriassa markkinatalouden realiteetit, toisaalta taas en. Kuvitteellisen, homoseksuaalisesta romantiikasta loukkaantuvien heteroiden tunteiden ajattelu Tom of Finlandin kohdalla on yksinkertaisesti väärin. Ei kukaan olisi tehnyt elokuvaa Irwin Goodmanistakaan ilman musiikkia, koska kaikki eivät halua kuulla niitä narisevia renkutuksia. Homoutta on tässä maailmassa peitelty heteroiden mieliksi aivan liikaa ja liian kauan.
Suomalaisen homohistorian päästessä viimein elokuvaan, sen toivoisi olevan sateenkaariyleisölle tehty, ilman heteroyleisön asettamia rajoitteita. Elokuva voi liikkua, mutta eloon se herää todella vasta katsojan kokemuksen ja samaistumisen kautta. Kun suomalaiset homot viimein saavat oman elokuvansa, on kohtuullista odottaa siltä edes yhtä kokonaista suudelmaa. On tärkeää voida samaistua elokuvaan ja sen hahmoihin: sitä ei tapahdu, jos elokuvaa hallitsee ulkopuolisen heteron rajoittava katse.
Tom of Finland -elokuva tulee ensi-iltaan 24.2.2017.
-----
Omasta pettymyksestäni huolimatta haluan painottaa, että oma kokemukseni ei tietenkään ole mikään absoluuttinen totuus. Toivon, että jokainen käy katsomassa elokuvan itse ja muodostaa mielipiteensä kokemuksensa perusteella. Tämä postaus oli yksi blogihistoriani vaikeimpia kirjoitettavia: odotin Tom of Finland -elokuvalta valtavasti. Olisin halunnut rakastua siihen välittömästi ja palavasti ja kun niin ei käynyt, oli mieli aika matala. Olisin halunnut voida ylistää ja kehua elokuvaa, koska aihe on hieno ja siihen tarttuminen ei ole mitenkään itsestäänselvyys. En olisi halunnut joutua edes perustellusti kritisoimaan elokuvaa, mutta muulla tavoin toimiessani olisin ollut epärehellinen sekä itselleni että yleisölleni. Niinkään en voinut toimia. Kiitos ja anteeksi.
