Yhteistyössä Yle

Viime viikot, tai oikeastaan koko kevät, tai oikeastaan viimeinen vuosi on ollut raskas ja uuvuttava. Stressi, jatkuva tekemisen pakko ja ahdistus on ollut hirveästi pinnassa ja on hulluus on hiipinyt niskaa pitkin. Nyt olo on kuitenkin alkanut helpottua. Kaikilla ei kuitenkaan ole niin, sillä joka viidennellä nuorella on haasteita mielenterveytensä kanssa. Ja heistä vielä 70% salaa ongelmansa häpeän vuoksi. Eikä ongelmiin voi tietenkään saada apua, jos ne salaa. 

Jos nuorilla yleisesti on vaikeuksia, niin yhtään helpommalla eivät pääse sateenkaarinuoretkaan. Varsinkin muutama vuosi sitten sain lukijoilta paljon sähköposteja, joissa kerrottiin elämän vaikeuksista: kaapistatulon pelosta, pienen paikkakunnan yksinäisyydestä ja muista vastoinkäymisistä. Puhun kyllä edelleen ihmisten kanssa mielelläni, mutta monesti on tuntunut, että ammattiauttaja olisi oikeampi osoite. Etten osaa auttaa tai jos osaankin, niin autan asiat vain entisestään solmuun. Vaikka monet lukijoiden kuvaamat ongelmat kuulostivat tutuilta, nimittäin omasta elämästä. Kuten syksyllä Blog Awardseissa blogini syntyä kuvailin: mietin, että pitäisikö hakeutua terapiaan vai alkaa kirjoittaa. Aloin kirjoittaa, kuten ehkä kuvasta näkyy. Eikä valintaani ainakaan vaikuttanut yleinen vaikeus mielenterveysongelmien ympärillä. Itselleni riitti blogin kirjoittaminen ja elämän muuttuminen muutenkin. Se ei kuitenkaan ole tapa, jolla kaikkien pitäisi toimia. Ei todellakaan.

Mielenterveysongelmien salailu ja häpeä on jostain syystä juurtunut suomalaisiin. Samaan aikaan mielikuva ja stereotyyppi suomalaisesta on masentunut alkoholisti, mutta kukaan ei kuitenkaan halua tunnustaa piirteitä itsessään tai ympärillään ja sitten ongelman kanssa ollaan hiljaa. Että ei tehdä tästä nyt numeroa vaan ylpeillään sillä kuinka rankkaa on elämän koulu ja kuinka paljon siksi tulee ryypättyä.

Olen kuitenkin huomannut, että tilanne on ehkä hiljalleen muuttumassa. En tiedä onko se iän kertyminen vai muuttuva asenneilmapiiri, mutta yhä useammin ja helpommin kuulee ihmisten puhuvan ongelmistaan ja nimenomaan siitä, miten ongelmaa on hoidettu ja mikä apu on itselle ollut tehokkainta. On hölmöä pitää normaalia ja arkipäiväistä asiaa salaperäisenä ja häpeällisenä, kun se ei sitä ole.

Entisestään ennakkoluuloja ja ilmapiiriä mielenterveyden ympärillä ravistelee Ylen Sekasin-kampanja, jolla halutaan herättää muutenkin keskustelua nuorten mielenterveysongelmista. Ja on kuulkaas hyvä ja oikealla tavalla asiaan menevä kampanja! En nimittäin usko, että kiusaantuneena terveyssandaaleihinsa tuijotteleva alan ammattilainen saa nuoria kovin tehokkaasti hakemaan apua, vaikka itse avussa ei olisikaan vikaa. Pitää osata markkinoida, jopa mielenterveyspalveluita.

Sekasin-kampanjaan liittyy Sekasin-niminen draamasarja, joka on tuotettu yhdessä It's Alive!-tuotantoyhtiön kanssa. Tuotantoyhtiö oli mukana tekemässä myös hittisarja #lovemillaa. Eikä siinä vielä kaikki, sillä kampanjan tunnusbiisinä on Ruger Hauerin biisi Sekasin. Paperi T ja Iisa Pykäri, siinäkin on jo on riittämiin aihetta kiinnostua mielenterveyskysymyksistä. 

Sekasin-sarja sijoittuu suljetulle osastolle ja kertoo siellä hoidettavista nuorista. Sarja kuuluu itselläni ehdottomasti kevään must-see-katsottaviin. Eräs ystäväni oli teinivuosina osastolla jonkin aikaa. Silloin asia oli hämmentävä ja jotenkin vaikea ymmärtää, mutta nykyisin ajasta löytyy jo viihdearvoakin. Useasti ystäväni on muistellut tapausta, jossa hoitaja oli kadonnutta hoitoinstrumenttia etsiessään pohtinut ääneen, että kuka hullu sen on siirtänyt. Ei ehkä ihan oppikirjaesimerkki potilaan korrektista kohtaamisesta, mutta vuosienkin jälkeen huvittava kohtaaminen kuitenkin.