Tietoa mainostajalle ›

Hautajaisten kiusallinen luonne

Kukaan ei tiedä mitä sanoa, kaikki näyttävät vanhemmilta ja yksi puhuu tunteikkaasti muovilusikasta. Hautajaisten perusluonne on olla kamala...

Kukaan ei tiedä mitä sanoa, kaikki näyttävät vanhemmilta ja yksi puhuu tunteikkaasti muovilusikasta. Hautajaisten perusluonne on olla kamalan kiusallinen tilaisuus.

Viikko sitten olin hautajaisissa. Vaikka olen töiden puolesta nähnyt kausittain paljonkin hautajaisia, niin aina niissä on oma vaikeutensa. Ei oikein tiedä miten pitäisi olla. Yhden kesän tein käytännössä pelkästään hautajaiskeikkoja, muiden valokuvaajien tehdessä kivoja sukujuhlia: häitä, synttäreitä ja rippijuhlia. Se oli hauska kesä.

Hankalimpia ovat tietysti hautajaiset, joissa on itse vieraana, eikä töissä. Yleensä puheliaista ihmisistäkin tulee jotenkin vaikeita, kun täytyy käyttäytyä. "Vaikka olihan se sillälailla jo kuitenkin mutta ainahan se tietysti on sellainen", sanotaan vakavina ja kaikki tietävät, mitä tarkoitetaan, vaikkei sanottu mitään. Niin, näinhän se on, sellaista ja sitten katsellaan vähän muualle ja todetaan, että ei olisi kauniimpaa päivää voinut sattua. Ollaan jotenkin viimeisen päälle sykkyrällä, ettei oikein minkäänlainen tunne, ei suru eikä mielipuolinen nauru kielletyssä tilanteessa pääse esiin. Itse hölisin edeltävänä päivänä itsekseni ja Whatsapp-ryhmään kaikki sopimattomat jutut ja ajatukset, jotka olisivat hautajaisissa voineet tulla mieleen. Puheet säästä olivat kuitenkin täysin totta. Siunauskappelin pihaan lankesi niin kaunis valo, että paatuneena ateistinakin vähän huomasi miettivänsä, että jokin portti yläilmoihin on pakko olla avoinna.

Hautajaisissa huomaa erityisen hyvin sen, että ihmiset vanhenee. Varsinkin ihmisistä, joita ei ole nähnyt vaikka kymmeneen vuoteen, jos silloinkaan. Tai toisaalta siitä, jos joku on viimeisimmissä muistikuvissa 130 senttiä pitkä ja yhtäkkiä onkin 180-senttinen. Tai ehkä hautajaisten luonteeseen kuuluu se, että vakavina näytetään vanhemmilta. Kuin muistaisi sen, että ei täällä ikuisesti heiluta, ja sen uuvuttamina lysähdetään. Ja vanhenemisen ohella huomaa sen, kuinka vähän ihmisistä lopultakaan tietää.



Pappi kuvitteli, että nykymaailmassa olisi mahdollista tuntea jokainen seurakuntalainen henkilökohtaisesti, että voisi sitten hautajaisissa muistella. Kukaan ei muistellut ääneen, mutta itse päädyin lopulta pitämään pienen puheen. Mikä siinä onkin, että muistopuheet tuntuvat ajatuksena hirveän kiusallisilta. Ettei ala liikaa ylistää, ei vainajaa eikä vapahtajaa. Puhuin kuitenkin, vähän lonkalta mutta etukäteen mietittyjä. Juttuja keltaisesta muovilusikasta, muurahaiskarhusta ja kossutaskumatin käytöstä mehupullona teatterimatkalla. Jälkeenpäin moni muisteli samoja, että se oli ihan totta mitä sanoit ja niin käytiin mekin yhdessä teatterissa.


Kotiin lähtiessä tuntui, että kaikki muuttuu ja kylä oli erinäköinen, jotain oli poissa. Maisema oli muuttunut ja uutta oli alettu rakentaa, mutta en millään saanut mieleeni, mitä ihmettä paikalla on ennen ollut. Oliko metsää, oliko pelto, oliko rakennuksia. Ei minkäänlaista käsitystä, vaikka vuosikaudet kuljin paikan ohi vähintään kerran päivässä.

You Might Also Like

0 kommenttia